maanantai 2. toukokuuta 2016

seminaari done & done!

Aika ajoin saan tänne blogiin ja mailiin kysymyksiä meidän laitokseen liittyen. Oon saanut oikeassakin elämässä kuulla yhdeltä sun toiselta, miten mun avautumiset vaikkapa korean opetuksen laadusta ovat jopa vaikuttaneet näiden ihmisten tulevaisuuden suunnitelmiin. Toivottavasti ei nyt kuitenkaan liikaa – nää mun avautumiset on edelleenkin aikamoisen subjektiivista pörinää, ja mä olen ehkä muutenkin astetta kriittisempi tyyppi. Fakta taitaa kuitenkin olla se, ettei aasiakielten opiskelu pääaineena Maailman kulttuurien laitoksella taida kuitenkaan olla useamman pääsykoeurakan arvoista. Oon vierestä katsellut, miten moni alkaa nyt useamman opiskeluvuoden päätteeksi vääntää tuplamaisteria, ja kyllä mulla itsellänikin on pieni kutina täydentää osaamistani jollain muulla saralla, jahka saan tän tutkinnon purkkiin. Toivottavasti tutkinnon suorittaminen ei tästä kuitenkaan suunnattomasti hankaloidu: uusimpana juonenkäänteenä meidän Japanin professori irtisanottiin, ja nyt meillä ei sitten tule olemaan professoria varmaan ainakaan vuoteen. Suunnaton arvostus oppiainettamme kohtaan tuntuu suoraan sydämessä. Joten jos tätä lukee joku, joka vasta on hakemassa meidän laitokselle: juustohöylä ja leikkuri heiluvat myös meillä, kannattaa siis varautua! Meidän laitos on nykyään hyvin erilainen paikka kuin se, jonne mä seitsemän vuotta sitten hain ja pääsin.

No, enää siitä tutkinnosta uupuu sentään vain gradu. (okei, melkein) Oon tänä vuonna keskittänyt energiani lähinnä seminaariin – meillä kun seminaarityön on oltava oma itsenäinen ja eheä työ, ei vain osa gradua. Gradu ja sen aihe on ollut mulle jo pitkään yksi iso peikko, jota lähdin alun perin Japaniin taltuttamaan. Täysipäiväinen japanin kielen opiskelu (tosi hölmö idea) ei kuitenkaan tarjonnut mulle mitään hienompia ideoita gradua varten, enkä vapaa-ajallanikaan tuntunut löytävän mitään, mihin olisin halunnut tosissani tarttua. Tein kandidaatin työni naistenlehtien kieleen liittyen (yhdistellen sekä sukupuolentutkimukseen että kielitieteeseen liittyviä teemoja), mistä oli jo kirjoitettu paljon. Vaikka sain kandissani tuotua jotain uuttakin aiheesta esille, tuntui että olisin valinnut aiheen josta kaikki oleellinen olisi jo sanottu. Lisäksi, hamstratessani vaihtoaikana dormihuoneeni täyteen paikallisia naistenlehtiä, aloin jossain vaiheessa vaan ajatella et äh miten tylsää.

Jonkinlaiset sukupuoliteemat pyörivät silti usein mielessä. Esim. lukuisat jutut Japanin matalasta syntyvyydestä ja japanilaisten kiinnostuksen puutteesta seksiin ovat herättäneet huomion. Joskus mietinkin, että olisi mielenkiintoista tutkia jotain ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen liittyvää, Itä-Aasiassa näihin aiheisiin kun suhtaudutaan vähän eri tavalla. Japanin-vaihtoaikana pyörittelin silmiä, kun kirjekurssilla harjoiteltiin tosissaan kirjoittamaan rakkaudentunnustuksia tyypille, jonka kanssa ei ollut vaihtanut sanaakaan. Japanilaisen ihailijani vähän puun takaa tullut moi aletaanko seurustella -soidinkutsu ei myöskään oikein lämmittänyt, meidän välillä kun ei ollut ennen tuota ehdotusta tapahtunut yh-tään mi-tään. Jotain mun suhtautumisesta ihmissuhteisiin kertonee se, että aloin vasta ehkä vajaan vuoden jälkeen kutsua S:ää rehellisesti mun poikaystäväksi, vaikka siinä välissä oltiin ehditty jo mm. asua yhdessä. Senkin jälkeen, kun oltiin jo 2-3 kk hengailtu päivittäin toistemme seurassa, puhuin usein vielä vaan varovasti kaverista. Puoli vuotta tutustumisen jälkeen lisättiin toisemme kavereiksi Facebookissa – eiks tää oo vähän outoo ettei me olla kavereita, voinko lisätä sut? - be my guest. En taida olla oikein tittelin- tai luokittelunkaipuinen ihminen.

Japanissa ja Koreassa tuli muutenkin kaikkea jännää vastaan aiheeseen liittyen. Kaikki nyt tietävät love hotellit, joita sekä Koreassa että Japanissa löytyy aimo liuta. Mä olen edelleenkin katkera, etten Koreassa päässyt mihinkään överiin teemaluolaan, jonne menemistä ruinasin useammankin kerran. Toi smurffiteemainen hotelli on käsittämättömän irvokas, mut joku tollanen glow in the dark -mesta voisi olla ihan siisti. Japanissa noi on varmasti sitäkin mielikuvituksellisempia, joten oon Madventuresin Japanin-jaksojen jälkeen salaa kaihonnut päästä näkemään noita. Just because. Mutta en päässyt, koska hävisin vedonlyönnin uutenavuotena.

Sen sijaan Koreassa tuli selväksi, mitä varten nuorten suosimilla alueilla oli joka paikassa DVD-huoneita. Mä en jostain syystä ollut näistä edes ennen Korean-vuottani tietoinen (shoot me now), mutta sitten jotkut vapaaehtoisista alkoivat heittää aiheesta läppää ja kyllähän mäkin sitten näin omin silmin millaisista mestoista on kyse. Leffavalikoima oli aika epämääräinen, hississä tuli vastaan muijia meikit ihan poskilla ja koko konsepti vaan haiskahti. Multibangissa (pelejä, karaokea, leffoja jne.), jollaisessa me juhlittiin mun synttäreitäni, sentään oli jotenkin söpö ja viaton tunnelma, karkkia ja keksiä tarjolla yms yms.

Korea on varmaan aikamoinen kultakaivos tällaista teemaa tutkivalle. Kuten jotkut ehkä muistaa, mäkin näin iltakävelyilläni prostituoituja ja punaisten lyhtyjen alueita, vaikka kyse on laittomasta bisneksestä. Muistan, miten yksi language exchange -tuttavuuksistani väitteli mun kanssa korealaisten vanhoillisuudesta ja intti, että esim. kpop-biiseissä ei ole mitään, ei mitään vihjailevaa eikä k-poppareiden tanssiliikkeissä niin ikään mitään seksuaalisia viittauksia. S:n työkaveri, aikuinen mies jo, oli seurustellut tyttökaverinsa kanssa jo kolme vuotta, eikä heidän välillään ollut vielä ollut seksiä. Mukamas niin siveä meininki, mut sit toisaalta viidesosa korealaisista miehistä käy maksullisissa säännöllisesti, ja jokainen Idaessa tallustellut on satavarmasti törmännyt maassa lojuviin, vihjaileviin käyntikortteihin. Menin viettämään joulua pieneen kyläpahaseen, jossa ei ollut mitään tekemistä tai näkemistä, mutta niin vain sielläkin olisi ollut tarjolla maksullista seuraa. First things first.

(Ja muistutuksena Koreasta myös se, että abortti on laiton asia (paitsi että niitä kyllä tehdään, hyvin hyvin kalliilla ja salamyhkäisesti tosin) ja vasta mun vapaaehtoisvuoden aikana aviorikos poistui rikoslaista. Edistyksellinen maa kerta kaikkiaan!) 

Oon myös kuullut, että pettämiseen suhtaudutaan esim. Japanissa joskus vähän mielenkiintoisella tavalla, etenkin jos kyse on juuri maksullisesta seksistä. Myös yhden haafujäbän "seurustelu" samanaikaisesti parinkin tytön kanssa (ilman, että noi tiesivät toisistaan) sai mut vähän hämmentyneeksi, mut ehkä se selittyy myös sillä toisella puolikkaalla. Ja sitä mun korealaista "kaveria" nyt tuskin tarvitsee edes mainitakaan: se, että seurustelin, ei ollut ilmeisesti mikään este sille, etteikö meilläkin olisi voinut olla jotakin vispilänkauppaa. Mut, ei toki saa yleistää.

Pornoa tai fetissejä tuskin tarvitsee edes mainita Japanin yhteydessä. Just muutama päivä sitten muistelin ääneen taas joskus kauan sitten näkemääni dokkaria, jossa käsiteltiin japanilaisten raiskausfetissejä. Esim. shōjo-mangoissa raiskaus tai sillä vihjailu saatetaan esittää tosi romanttisessa valossa (yh), koska sehän nyt vaan on yksi tapa osoittaa olevansa toisesta kiinnostunut. Thaimaa vaikuttaa tässä mielessä myös varsin mielenkiintoiselta tapaukselta – what the hell.

Tabuaiheet siis kiinnostelee! Lähdin Koreaan joka tapauksessa alun perin (myös) sillä ajatuksella, että ottaisin yliopistosta pienen aikalisän. En yrityksistä huolimatta ollut saanut kaavittua kokoon sellaista graduaihetta, joka olisi kiinnostanut tarpeeksi. Kuten jo aiemmassa postauksessani kerroin, graduidea tulikin sitten Koreassa aika odottamatta. Seksi ei ilmeisesti ollut tarpeeksi tabu aihe, kun sitten kuitenkin päädyin noihin huumeisiin. Ja, kuten arvata saattaa, niihin liittyy ihan samoja ristiriitaisuuksia kuin vaikka tohon prostituutioon Koreassa. Korealainen tuttuni kertoi poliisina työskentelevästä kaveristaan, jolla oli jotain jariaarnio-henkisiä bisneksiä, ja S niin ikään tunsi korealaisen valtion virkamiehen, jonka vapaa-ajan harrastukset tuskin olisivat olleet valtion mieleen. Oon myös kuullut juttua expatista, joka opettaa työkseen lapsille englantia... ekstaasin vaikutuksen alaisena. Jotenkin tuntuu, että mitä ankarammat kieltolait, sitä enemmän pinnan alla kuohuu.

Mun pääaineeni on kuitenkin Japani, joten siihen tulen jatkossakin keskittymään. Sain seminaarityöni esiteltyä viime perjantaina ja olin etukäteen tosi varautunut. Kaikki nää elämän vastoinkäymiset ovat välillä saaneet mut ajattelemaan, etten osaa enää kirjoittaa mitään, ja gradusta on tullut mahdollisesti vielä isompi peikko kuin se jokunen vuosi sitten oli. Toisekseen, jos toi naistenlehtiteema oli ylikulutettu ja suosittu, niin tää huumeteema ei totta totisesti ole. Englanniksi materiaalia löytyy aika hikisesti ja suurin osa noistakin lähteistä on kultaiselta 90-luvulta tai jopa kauempaa – ei siis mitenkään liian relevanttia. Japaniksi juttua löytyy enemmän, mut ei ihan liikaa silläkään kielellä plus onhan se pelkän japaninkielisen materiaalin kahlaaminen ihan eri tavalla kuluttavaa. Mun seminaarityöni onkin suurimmaksi osaksi historiallinen katsaus ja taustaselvitys, johon lisäsin myös omaa analyysiäni tarjolla olevan tiedon varassa. Jouduin soveltamaan aika rankasti muita, aiheeseen edes vähän liittyviä teorioita ja ideoita (mm. yleisesti rikollisuudesta), ja lopputuloksessa punainen lanka onkin vähän hakusessa. Sekä semmaohjaajani että opponenttini sanoivat mun kuitenkin olevan työtäni kohtaan ihan liian kriittinen, mikä oli aika positiivinen yllätys. Ehkä jopa rohkenen linkittämään lopullisen version tänne myöhemmin, kunhan saan ton lopulliseen palautuskuntoon.

Gradun kanssa pitänee lähteä kuitenkin vähän eri suuntaan. Oon aatellut jo pitkään tekeväni jonkinlaisen kyselytutkimuksen – mua kun kiinnostavat nimenomaan asenteet ja asennemuutokset, ei niinkään ne oikeudelliset kiemurat. Tuleva kesä olisi siis tarkoitus käyttää teoriapohjan luomiseen ja kysymysten laatimiseen. Kaikki ideat ovat tervetulleita! Ja ehkä ensi kerralla avaan tarkemmin noita semmatyössäni esiin tulleita päätelmiä, kun niitä aiemmin lupailin. Oon sattuneista syistä myös muistellut paljon tota Korean-vuottani viime aikoina, joten luvassa saattaa olla myös jotain takaumajuttuja. Never too late to share. :)

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

takaiskuja

Seminaarityön palautukseen on vähän reilu viikko. Vähän vielä pitää tsempata, mutta eiköhän se valmiiksi tule.

Mutta.....

Valitettavasti ihmissuhderintamalta mulla on vähän huonompaa kerrottavaa. Yrityksistä huolimatta mun ja S:n juttu päättyi lopulta eroon. Oon ollut vähän epäluuloinen koko juttua kohtaan siitä lähtien, kun lupaukset Suomen-visiiteistä alkoivat kuihtua. Tyyppi lähetti lokakuussa tänne tavaroitaan, mutta siitä huolimatta kaikki puheet alkoivat pyöriä Saksassa. Vajaa pari kuukautta sitten puhuttiin siitä, miten S voisi tulla tänne kesällä, mut jossain vaiheessa tajusin itekin ettei tota hirveesti inspaa tänne tuleminen. Tai mun näkeminen ylipäätään, vaikka sain tosi ristiriitaisia signaaleja koko kevään. Ihan viimeisinä aikoina toi vielä spämmäsi mua päivittäin snapchatin kissafiltterikuvilla (31-vuotias mies! ;)) ja kehui miten kivalta näytän blaa blaa, mut sit yhtäkkiä tyyppi viileni täysin ja sanoi ettei tunne enää mua kohtaan samoin. Ja no, tällä kertaa tajusin mäkin ettei tästä vaan enää tule mitään eikä paluuta noihin Korean aikoihin tule koskaan olemaan, sad but true.

Oon avautunut täällä joistain meidän kinasteluista, mutta kaikkein vaikeimmat yksityiskohdat oon suosiolla jättänyt blogista pois. Kuten jo ensimmäisistä S:ää koskevista postauksista pystyi ehkä päättelemään, meillä tuli jo heti ensimmäisen kuukauden aikana nahistelua vaikka mistä. Se oli aivan käsittämätön yhdistelmä, mitä en oo ikinä elämässäni kokenut. Olin marraskuun lopulla käynyt ihan pohjalla, sit yhtäkkiä tapasin ton, ihastuin ihan järjettömän pahasti (ja tunne oli kyllä molemminpuolinen) vaikka meillä tuli sanaharkkaa varsinkin alussa ihan tyhmimmistä asioista. Kuukauden tuntemisen jälkeen karattiin Pocheoniin viettämään joulua yhdessä, nähtiin mun työtauon aikana miltei joka päivä ja koettiin yhdessä vaikka mitä, mut draamalta ei vältytty oikein koskaan. Ekat piikit koski luonnollisesti kasvissyöntiä, minkä suhteen jopa suostuin joustamaan välillä loppua kohden.

Iso osa jutuista meni ihan kulttuurierojen piikkiin. Puolentoista vuoden jälkeen oon tajunnut, et jenkit on totta vie vähän perinteisempiä mitä tulee naisen ja miehen väliseen tasa-arvoon. Epäreilua tietysti yleistää yli 300 miljoonan ihmisen populaa, mut hyviä heittoja ton suusta oli mm. se, miten naisen ulkonäkö heijastelee suoraan miehen statusta ja että kukaan mies ei halua määräilevää naista vaan alistuvan. Ja totta kai silläkin oli merkitystä, että tyyppi oli kasvanut korealaisen yksinhuoltajaäidin ja siskon kanssa, joista kumpikin on käynyt veitsen alla ja muutenkin kiinnittänyt erityisen paljon huomiota ulkonäköönsä. Plus se, millaisissa piireissä S oli aikoinaan Jenkeissä pyörinyt. Oon tiedostanut meidän erilaiset taustat alusta lähtien, mut ei se koskaan haitannut mua. Päin vastoin oli kiinnostavaa kuulla ihan toisenlaisesta elämästä ja arvoista. Onnistuttiin molemmat vaikuttamaan toisiimme tällä saralla. Suomalaisen kanssa tulisi varmaan jossain vaiheessa esille joku etäinen tuttu tai yhteisiä muistoja tietyiltä ikäjaksoilta. S tuli ihan eri maailmasta, ja kaikki oli aina yllättävää. Toisaalta meillä molempia yhdisti se, että oltiin asuttu parikin kertaa ulkomailla eikä kumpikaan koettu Koreassa olevamme ihan kotonamme.

Silti. Yksi iso, hiertävä juttu meidän suhteessa oli tietysti se, ettei S uskonut mulla olevan terveydessä mitään vikaa. Kun tavattiin, mulla oli todella paha uniongelma, mutta S ei ikinä oikein sisäistänyt sitä. Tyyppi aina väitti, että kyl sä nukahdat vaikka saatoin joinakin öinä pyöriä tuntikausia. Sit kun kevään lopussa alkoi nää muut helvetilliset oireet, niitäkään toi ei uskonut vaan on väittänyt esim. mun iho-ongelmien johtuvan huonosta hygieniasta. Kun sanoin, että kampaaja ei suostunut vaalentamaan tukkaani sen huonon kunnon vuoksi, mun olisi pitänyt pyytää rahat takaisin ja vaatia värjäystä. Kesällä tapeltiin useammankin kerran siitä, mitä mun olisi pitänyt pukea päälle, ja S heitti jätesäkkiin kledjuja, jotka eivät sen silmää miellyttäneet.

Kesällä S alkoi huomautella jossain vaiheessa mun painosta. Mä en ees syö mitenkään erityisen paljon, mutta parin pizzaillan jälkeen tuntui kuin helvetti olisi ollut irti. Erehdyin syömään pizzani nopeammin kuin toi, mikä oli tietysti tosi ällöttävää. S roudasi mut yhtenä päivänä jonnekin klinikalle ja yritti saada mua ostamaan jotain dieettinappuloita. Kuulemma hillitsisivät mun suunnatonta ruokahalua. Loppujen lopuksi onnistuin vakuuttamaan, että mun turvotus kyllä lähtisi Suomessa (niin kuin kävikin), mutta en silti voinut olla tuntematta huonoa oloa noista kommenteista. Sama valitus mun oletetusta lihoamisesta alkoi nyt tänä keväänä, vaikka oon kuihtunut ihan olemattomiin. Mulla ei ole mitään syömishäiriöhistoriaa ja toivon, ettei kukaan pro ana saa mitään hölmöjä ideoita näistä jutuista, mut oon ollu suurimman osan elämästäni alipainoinen ja Suomeen paluun jälkeen oon laihtunut yrittämättä joku 6-7 kiloa. Ja siitä huolimatta toi saattoi kommentoida, että voisin olla sirompikin. Aika moni kaveri on ihan ymmärrettävästi ollut vähän huolissaan ja vihjaillut jotain henkisestä väkivallasta, mut mä oon alusta asti vaan tottunut näihin kommentteihin.

Aina välillä mietin myös, oliko yhteiselo kesällä kaikkein paras idea. Ookoo, syy tohon yhteisasumiseen oli se, etten vaan kokenut tota vapaaehtoistyötä mielekkääksi enkä ehkä olisi pystynyt taistelemaan loppuun asti. Mut siinä missä ennen nähtiin aina kun haluttiin, yhdessä asuessa oltiin keskenämme samassa huoneessa lähes koko ajan, haluttiin tai ei. Ennen yhteenmuuttoa hetket S:n kanssa oli parasta pakoa turhauttavasta arjesta, mut sitten niistä tuli osa sitä arkea.

Näitä juttuja lukiessa tulee varmaan itse kullekin mieleen, et mitä helvettiä mä oon tällaisessa suhteessa roikkunut ja kiusannut itseäni. Mut sillon kun meillä oli kivaa, meillä oli oikeasti ihan helvetin kivaa. En oo ikinä ollut noin spontaanin ihmisen kanssa ja lähtenyt ekoilla treffeillä jonnekin Soulin lähikaupunkiin ajelulle keskellä yötä. Ollaan tehty yhdessä ihan uskomattomia juttuja ja oon saanut kokea Koreassa asioita, joita ihan jokaiselle ei tulisi vastaan. Totta kai oon tällaisista asioista kiitollinen ja toivonut salaa, että näitä hetkiä tulisi aina lisää. Koko vuosi olisi varmaan mennyt ihan eri tavalla, jos me ei oltaisi tavattu. Lienee kuitenkin tosiasia, ettei tässä suhteessa ole tässä elämäntilanteessa järkeä, koska mun täytyy keskittyä itseni kuntoon saamiseen ja toinen osapuoli haluaa nähdä, mitä elämä Saksassa tuo tullessaan. You and me against Korea tuli ja meni. 

tiistai 22. maaliskuuta 2016

maaliskuun kuulumisia

Moi. Pitäisi kirjoittaa semmatyötä, mutta oon ihan jumissa. Joten päivitellään kuulumisia.

Jokunen päivä sitten tuli kuluneeksi jo kaksi kuukautta mun Korean-reissusta. Viimeiset pari viikkoa oon kokenut jälleen kerran outoja Korea-fiboja, sillä ainoa kontaktini maahan on nyt katkennut. Aivan – poikakaveri sai vihdoin pakattua tavaransa ja jätettyä kimchit ja nyrpeät ahjummat taakseen. Oikeastihan tän liikahtamisen olisi pitänyt tapahtua jo viime vuoden lopulla, mutta joskus suunnitelmat ei vaan mene niin kuin pitäisi. Ja alun perin meidän oli tarkoitus vuokrata Helsingistä kämppä (sillä oletuksella että saisin itseni suht pian kuntoon) ja asustella siellä ainakin jonkin aikaa. Ei mennyt ihan putkeen sekään.

No, outoa tää joka tapauksessa on. En tiedä tulenko puuhaamaan valmistuttuani suoraan mitään Japaniin liittyvää, mutta jokin yhteys mulla tohon maahan ja kieleen kuitenkin tulee varmasti aina olemaan. Korean suhteen en sen sijaan oo ihan varma. S totesi ennen lähtöään, etten varmaan tule ikinä enää menemään Koreaan, mikä kuulosti vähän liioitellulta, mutta toisaalta… tällä hetkellä en keksi yhtäkään syytä. Paitsi nostalgia. Oon selaillut viime viikkoina ihan hulluna vanhoja kuvia ja muistellut vuoden takaisia juttuja. Kohta tulee vuosi täyteen M&M:n reissusta, unettomuuden loppumisesta ja mun Idaeen muutosta. Ne ei olleet helppoja aikoja, mutta silti kaipaan jotain koko helmi-huhtikuun jaksosta. Hullua tai ei.

Kaksi kuukautta oon elänyt taas tuttua ja tuskallista kaukosuhdearkea, joka on koetellut välillä pahastikin ton reissun aikana heränneistä oivalluksista huolimatta. Välillä olo on ollut tosi epäreilu, kun riitatilanteissa vanhoja juttuja kaivetaan esiin. Välillä lentelee lentopusuemojit ja hetken päästä ollaan taas kurkuissamme kiinni. Oon parikin kertaa ollut kahvilla jonkun kaverin kanssa, kun kesken kaiken tulee puhelu ja joudun taas puimaan jotain ihmissuhdeasioita.

Vajaa vuosi sitten taisin näköjään kirjoitella jotain siitä, miten mun lähtöni Koreasta merkitsisi samalla loppua myös mun ja S:n suhteelle. Näin oli siis alun perin tarkoitus. Olin tiennyt jo pitkään, että S haluaisi takaisin Eurooppaan, mutta vähän tonne etelämmäs eli Saksaan. Muistan mun viimeisinä asuntolapäivinä, miten ruotsalainen vapaaehtoinen kyseli huolestuneena, miten meidän käy. S ravasi mun luona miltei joka päivä, joten meidän suhteen laatu tuskin oli jäänyt kenellekään epäselväksi. Sanoin, että meillä on omat suunnitelmamme ja juttu loppuu sitten, kun palaan Suomeen.

Idaen-aika oli tosi myrskyistä ja riideltiin jo mun ekana päivänä niin pahasti, että S ehdotti mun ostavan uuden lentolipun kotiin saman tien. Mut siitä parin viikon kuluttua puhuttiin jotain tulevaisuudesta, ja yhtäkkiä S kysyi multa että haluaisinko jatkaa meidän juttua. Totta kai, mutta miten? Mä tiesin, että joutuisin palaamaan Suomeen ainakin vuodeksi. Mut entä jos mä tulisin sun luo? Olin noihin aikoihin tosi surkeassa kunnossa, mutta noiden sanojen jälkeen tuntui taas siltä, että kaikki menee vielä hyvin. Jossain vaiheessa tää ylioptimistinen jee asutaan molemmat Suomessa -plääni alkoi kuitenkin vaikuttaa vähän epätodennäköiseltä. Suomi ei ole yllättäen ulkomaalaiselle mitenkään houkutteleva kohde, jos verrataan johonkin Saksaan. Munkin fiilikset kotimaatani kohtaan ovat laskeneet viimeisen vuoden aikana, enkä edes tarkoita pelkästään tätä taloustilannetta tai poliittista ilmapiiriä. Suurin este mun pois muuttamiselle on tällä hetkellä toi gradu, jota yritän parhaani mukaan taputella alta pois.

Tällä hetkellä S majailee siis Saksassa. Suomi-visiitistä on ollut puhetta, mut en uskalla vielä odottaa liikoja. Mun rahatilanne on tällä hetkellä aika surkea, koska käännöstöiden määrä on vähentynyt tosi paljon aiemmasta, joten Euroopan-retkeäkään ei ole ihan hetkeen luvassa. Toivon, että kaikki menisi vielä putkeen!

Terveyden suhteen oon saanut jotain vastauksia. Se tammikuinen koreaklinikka jätti vastaamatta myöhemmin maileihini (enkä huomannut lopulta selkeää muutosta viikkojenkaan jälkeen), joten hukkaan meni tämäkin oljenkorsi. Oon kuitenkin saanut alustavasti apua toisaalta, ja vaikka mistään radikaalista muutoksesta ei voida vielä puhuakaan, voin ja näytän paljon paremmalta kuin jokunen kuukausi sitten. Mun tilanne on kuulemma vaan valitettavasti niin huono, että täydelliseen palautumiseen menee ilmeisesti vielä ainakin puoli vuotta. Olen silti iloinen näistä pienistäkin paranemisen merkeistä. Katotaan taas parin kuukauden päästä, mikä fiilis sitten on. :)

Mut joo, semma. En oo maininnut aihettani täällä aiemmin, mut tässä havainnollistava kuva parista lukemastani kirjasta:



Kandintyön tein aikoinaan naistenlehtien kielestä ja ilmaisuista, mut jostain syystä se aihe ei enää napannut. Plus tosta aiheesta on tehty varmaan jo satafakin miljoona kandia ja gradua. Yritä siinä nyt sanoa jotain uutta.

Päätin reilu vuosi sitten, että haluaisin tehdä graduni huumeista Japanissa. Koreassa kävin aiheesta aika paljon keskusteluja, eikä tuolla päin maailmaa vaan voisi kuvitella käyvän sellaista keskustelua kuin lännessä tai näkevän sellaisia artikkeleita, joita Suomessakin on viime vuosina julkaistu. Suomen huumausainepolitiikan linja on Euroopan mittakaavassa todella tiukka, mutta silti täällä tehdään tutkimusta huumeiden viihdekäyttäjistä ja kirjoitetaan isoissa lehdissä neutraaleja, suht kiihkottomia juttuja psilosybiinisienistä ja MDMA:n käytöstä psykoterapiassa. Aasiassa huumeet ovat ihan valtava tabu ja rangaistukset aivan eri luokkaa kuin täällä. Mä en pienenä humanistina ole luonnollisesti kiinnostunut niinkään niistä lainsäädännöllisistä kiemuroista vaan yleisistä asenteista ja siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty jne jne.

Vuosi sitten kuulin, että YK järjestäisi tämän vuoden huhtikuussa erityisyleiskokouksen, jossa yritettäisiin miettiä uusiksi maailman huumepolitiikkaa ja suosituksia. Huumesota on tuomittu epäonnistuneeksi jo moneen kertaan, ja juuri sen takia moni maa on jo lähtenyt muuttamaan omaa politiikkaansa sallivampaan suuntaan. Jenkeissä on vuosikymmeniä pistetty älyttömät määrät rahaa huumeiden vastaiseen sotaan, mutta nyt kelkka on sielläkin kääntymässä. Tää kokous innosti osaltaan tutkimaan aihetta lisää ja miettimään nimenomaan Aasian/Japanin tilannetta.

Päätin ainakin tässä semmavaiheessa keskittyä pelkästään kannabikseen, koska sen rooli on tässä dekriminalisaatiokeskustelussa niin keskeinen. Kun sitten aloin penkoa nettiä ja taustamateriaaleja, mulle paljastui Japanista ja hampun historiasta sellaisia juttuja, etten ollut koskaan kuullutkaan. Hamppu on ollut tuhansia vuosia Japanissa yksi tärkeimmistä viljelykasveista ja sillä on ajateltu olevan jopa jumalallisia, suojaavia ominaisuuksia. Oon nähnyt kuvia, joissa japanilaiset heiluttelee hampunvarsia uskonnollisissa seremonioissa. Kimonokankaissa näkyy selviä hampunlehtikuvioita. Ennen toista maailmansotaa Japanissa kasvia viljeltiin ympäri maata, ja tän jäljiltä maassa rehottaa landella hamppupuskia edelleen siellä täällä. Niitä Japanin valtio pyrkii sitten nykyään joka vuosi sinnikkäästi kitkemään ja hävittämään (mikä on aika turhaa koska rikkaruoho), koska toisen maailmansodan jälkimainingeissa ja Japanin miehityksen aikana koko kasvi laitettiin liki täyskieltoon. Siitä huolimatta, ettei suurin osa japanilaisista edes tiennyt mistään päihdekäytön mahdollisuudesta. Siihen ei paikallinen hamppu edes soveltuisi.

Kaiken takana on ollut tietysti Jenkit, mutta myöhemmin Japani on kunnostautunut ihan kiitettävästi itse näissä rangaistusten koventamisissa. Pelkästä hallussapidosta voi joutua viideksi vuodeksi linnaan ja pakkotyöhön. Tutkimustyötä ja esim. hamppukuidun tai siemenien viljelyä varten voi edelleen hakea viljelylupaa, mutta se on käytännössä tehty niin hankalaksi, ettei uusia lupia enää juuri myönnetä.

Historiallisesti ongelmallisimpia huumeita Japanissa on olleet eri stimulantit (amfetamiini ja sen johdannaiset + metamfetamiini, joka sattumoisin keksittiin ylläriylläri Japanissa), joiden käyttö räjähti käsiin maailmansotien jälkeen. Japanilaiset olivat aina ennen pidättäytyneet huumeista (Kiinan oopiumikriisit vaikuttivat myös asenteisiin), mutta sotien aikana stimulanttien käytöstä tulikin jotain tosi isänmaallista – nehän piristävät ja lisäävät suorituskykyä. Nykypäivänä stimulanttien todellisten käyttäjämäärien arvioiminen on tosi vaikeaa, mutta kiinnijääneitä on vuosittain 10 000–20 000. Vastaava luku marihuanan kohdalla on 2000–3000. Stimulanttikauppaa käy pääasiassa tietenkin Japanin mafia, jota ei ilmeisesti juuri kiinnosta kaupitella rentouttavia substansseja. Ei liene iso yllätys, että työnarkomaanit japanilaiset ja korealaiset vetelee mieluummin aineita, joiden avulla jaksaa vedellä päiväkausia nukkumatta?

Kaikkeen tähän liittyy tietysti sekin, miten japanilaiset suhtautuvat laittomiin päihteisiin ja huumeiden väärinkäyttöön/-käyttäjiin ylipäätään. Tai yleisesti rikollisuuteen – oon taustatyönä lukenut aika paljon juttuja Japanin matalasta rikollisuudesta ja kulttuurisista tekijöistä ilmiön taustalla. Mut joo, ehkä lopetan tähän ja jatkan joskus toiste. Jos tää aihe edes jotakuta muuta kiinnostaa. :) Dedis tolle semmatyölle on nyt kuukauden päässä, minkä jälkeen pitäisi alkaa tahkota sitä itse gradua. Yhyy.

(Sivumennen sanoen on ollut ihan kiva huomata, että oon pystynyt lukemaan hyvin kivuttomasti tota japaninkielistä aineistoa, vaikka niissä on tullut kaikkea ällöttävää laki-/politiikkasanastoa, jota inhoan. Kannatti näköjään opiskella ahkerasti aikoinaan, koska passiivisena noi on säilynyt mielessä ihan yllättävän hyvin. Kyllähän mä olen käännellyt noita mangoja, mut niiden teemat on olleet viime aikoina aika eläinaiheisia... mut sen enempää en ole japanin kanssa näperrellyt.)

torstai 21. tammikuuta 2016

Happy days in Seoul

Aluksi meinasin jakaa matkajuttuni useampaan päivitykseen, mut jo kuvien takia (lähes kaikki yhdeltä ja samalta päivältä) tuntuu järkevämmältä rutistaa perinteisesti kaikki tavara taas yhden postauksen alle. Liikaa kaikkea ja paljon tajunnanvirtaa siis tiedossa. With that said: let's roll.

Huh huh. Kotona ollaan taas. Jännitin Korean-reissuani aika paljon etukäteen – niin paljon tuntui olevan pelissä. Päällimmäisenä tietysti ihmissuhde, jota ollaan reilu vuosi rakenneltu, mut ylipäätään koko tää palaaminen Koreaan tuntui ihan hemmetin oudolta. Ennen matkaa makustelinkin ajatuksella, että menisin kaikkiin tuttuihin paikkoihin fiilistelemään ja ihmettelemään ja vaikeilemaan ja nieleskelemään. Ehkä kiipeäisin entisen kotini lähellä olevalle vuorelle tai menisin kävelylle vanhan lenkkireittini varrelle. Ottaisin metron Hongjeen, jossa ei ole mitään, ihan vaan tottumuksesta. Jo maahan laskeuduttuani iski kuitenkin fiilis, jota en ollut odottanut: I'm home! Ja eihän kodissa nyt ole mitään ihmettelemistä. Roudasin koko kamerankin melkein ihan turhaan, koska paria päivää lukuun ottamatta en edes ottanut mitään kuvia. Kun kävelee katuja, joita on talsinut vuoden päivät, niistä ei löydäkään enää mitään jännää ja ikuistettavaa. Sitä paitsi mun reissu näytti suurimmaksi osaksi tältä:


That's right, yksityisautoilukiintiöt on taas tulleet hetkeksi täyteen. Soulin liikenne voi olla kaoottista eivätkä korealaiset osaa oikein ajaa, mutta mun koreaelämyksistä leijonanosa on koettu auton tai mopon kyydissä, joten näillä ajeluilla on vähän eri merkitys mulle kuin jollain bussilla huristelulla. Muistan vielä kuin eilisen päivän, miten ajeltiin ensideiteillä öisen kaupungin läpi ja mussutin tyylikkäästi turkinpippureita hölmöjä juttuja jauhaen. Eikä tunnu, et meininki ois tosta ihan hirveesti muuttunut. Karkit on ehkä vaan vaihtuneet ja soittolista päivitetty tähän vuoteen.

Enivei. Torstaina 7.1. suuntasin täpötäyden laukun kera lentokentälle. Laukun sisällöstä varmaan puolet oli karkkia ja muroja – kypsä ja aikuinen kohta-31-vee poikaystäväni haikaili etenkin vaahtokarkin makuisten murojen perään, joten niitä sain sitten metsästää kauppojen import-osastoilta suolaiseen hintaan. Olin saanut joululahjaksi Economy Comfort -istumapaikan, jonka 60 euron hintaan kuului reilumman jalkatilan lisäksi paremmat kuulokkeet sekä Marimekon pussukka, jonka sisältä paljastui pehmoiset sukat, silmämaski, hammastahna ja -harja sekä korvatulpat. Mä olin jo kokemuksesta varautunut omin villasukin, maskein ja korvatulpin, mutta jalkatilaa arvostin kyllä kovasti! Sitä enemmän lämmitti mieltä tosin se fakta, ettei tossa comfort-luokassa ollut juurikaan matkustajia – mun viereeni ei siis istunut ketään. Sainkin röhnöttää koko matkan kippurassa kahdella penkillä, ja tällä tyylillä unta irtosikin pari ruhtinaallista tuntia. Seuraavan päivän jetlagilta se ei toki pelastanut, mutta silti.

Yeouidon puistosta. Lähtiessäni Koreasta elokuussa puisto oli täynnä kaskaiden huutoja, nyt lammet olivat jäässä.
Hiljainen puisto oli ihan kivaa vaihtelua Myeongdongille.

Reilu kuukausi ennen matkaani korealainen tuttuni laittoi yllättäen mulle viestiä. Sama tyyppi, joka aikoinaan piti mulle seuraa sairaalassa ja jonka jutut oli aika estottomia. En loppujen lopuksi hengannut ko. ihmisen kanssa vuoden aikana kuin muutaman kerran, ja viimeisellä kerralla huomasin viimeistään ettei meillä ollut selvin päin hirveästi mitään puhuttavaa. Eikä mua ole enää huvittanut juoda juuri yhtään sen jälkeen, kun kaikki alkoholilla höystetyt tapahtumat ovat päättyneet aina negailuun ja pahimmillaan itkemiseen, riitelyyn ja muistinmenetyksiin, myös tämän ihmisen kanssa. Myös sillä, ettei S juo, on toki ollut aika iso vaikutus.

No mitäs, vaihdettiin sitten kuulumisia ja kerroin ohimennen olevani tulossa käymään ja puimaan ihmissuhdeasioitani. S muutti lokakuun jälkeen pois Idaen kämpästä takaisin porukoidensa hoteisiin Soulin ulkopuolelle, eikä mulla ollut sinne mitään asiaa. En ollut vielä varannut majapaikkaa, joten kyselin Y:ltä josko tämä tietäisi mitään halpoja hostelleja. Y kuitenkin heitti paremmaksi ja sanoi, että voisin asua tämän luona ilmaiseksi. Nopeasti ajateltuna idea ei ollut huono, ainakin säästäisin rahaa. Mut jälkeenpäin mietittynä täytyy vaan ihmetellä, mitä oon kelannut. Olin kuitenkin menossa hengaamaan poikakaverini kanssa, en jonkun random tuttavan. Y asui tilapäisesti hotellissa, enkä mä voisi tietenkään tuoda S:ää sinne kylään, saatika yöksi. Y myös ilmoitti haluavansa ottaa kuppia (huoh), mikä ei kiinnostanut mua yhtään. Enkä mä oikein halunnut myöskään jäädä mihinkään kiitollisuudenvelkaan.

Toiseksi viimeinen päivä ja koko reissun paras päivä starttasi näin.
Näiden tunnelien halkominen oli paljon kivempaa auton suojissa kuin mopon kyydissä kesäkuumalla. Yyh!

Kohtalon oikusta kaikki meni loppujen lopuksi niin kuin pitikin. Ensinnäkin Y ilmoitti, ettei voisi työnsä takia taata mulle majapaikkaa välttämättä koko reissuni ajaksi, vaan kertoisi myöhemmin, mille päiville mun pitäisi etsiä hostelli muualta. Mä kysyin viikko toisensa jälkeen, mitä nuo päivät olisivat, mutta vastaus oli joka kerta sama I'll let you know soon. Kun sitten reissuun oli enää viikko, ärsyynnyin ja pyysin S:ää etsimään mulle katon pään päälle. Pikaisen googletuksen jälkeen löytyi 24guesthouse, jolla oli tarjolla noinkin lyhyellä varoitusajalla ihan kohtuuhintaisia privahuoneita. Dormiin kun en menisi vaikka maksettaisiin. 24guesthouse on ketju, jolla on useampi hostelli Soulissa. S soitteli ahkerasti ketjun eri pisteisiin, ja loppujen lopuksi mulla oli kaksi vaihtoehtoa: Sinchon ja Myeongdong.

Ensin ajattelin Sinchonia, koska se olisi enemmän ns. mun huudeja: kävelymatkan päässä koti-Idaesta ja Hongdaesta. Myeongdong taas olisi lähinnä levoton shoppailuhelvetti. S päätti kuitenkin tarkistaa molemmat hostellit varmuuden vuoksi, ja Sinchonissa odottikin paikan päällä yllätys: tarjolla ollut huone ei ollutkaan privahuone, vaan dormi! Myeongdongin tarjous taas koski juurikin privahuonetta, joten ei liene vaikea arvata kumpaan vaihtoehtoon päädyttiin. S totesi paikan myös siistiksi ja asialliseksi, ja paikan managerikin oli kuulemma tosi mukava. S onnistui neuvottelemaan mulle myös roiman alennuksen, joten saisin huoneeni noin 20 eurolla per yö! Kyseessä siis 24guesthouse Namsan (ei Namsan Garden, joka on saman ketjun hostelli ihan vieressä), voin suositella!

Ja arvatkaa mitä ton mun "kaverin" kanssa sitten lopulta kävi: tyyppi ilmoitti mun lähtöpäivänä, että voisin majoittua tämän nurkissa koko lomani ajan. Oli kuulemma unohtanut koko asian. Totesin vain, että parempi näin. Ja oikeassa olin.

Namin saarta eli Namiseomia (남이섬) ympäröi hyytävän kylmän näköinen järvi.


Perjantaiaamuna saavuin jetlagisena ja väsyneenä Korean kamaralle. Perillä mua tervehti kuitenkin valo: jotain mitä Suomessa ei vaan tähän vuodenaikaan näe tarpeeksi. Tuntui, etten ollut nähnyt aurinkoa viikkoihin kunnolla. Viime vuonna otin ton auringonvalon itsestäänselvyytenä, mutta nyt nautin siitä.

Mun kokemukset Incheonin immigrationista ja muusta säätämisestä eivät ole olleet kovin positiivisia, mut nyt meininki tuntui vähän muuttuneen ja etenkin toi immigration sujui paljon reippaammin ja järjestelmällisemmin. Pääsin yllättävän nopeasti hakemaan laukkuni, mistä suuntasin sitten yläkertaan hakemaan taskuwifini. Olin tilannut matkaani varten wifin Pocket WiFi Korealta, koska halusin pysyä koko reissuni ajan kartalla. Soulista löytää kyllä wifispotteja välillä ihan runsaastikin, mut jos haluaa olla koko ajan saavutettavissa, niihin ei voi oikein luottaa. 5 dollaria/päivä oli myös tosi edullinen hinta tästä mielenrauhasta. Miinuksena mainittakoon kuitenkin asiakaspalvelu: palvelupisteen löytäminen kesti aikansa ja ohjeet olivat vähän omituiset. Laitoin saavuttuani viestiä asiakaspalveluun Kakaotalkin kautta (niin kuin ohjeissa sanottiin), mutta kukaan ei noteerannut viestiäni yli 20 minuuttiin. Päätin sitten kokeilla soittamista, ja vasta sitten sain ohjeet, kuinka löytää tiskille. Sähköpostin ohjeiden mukaan mun olisi kuulunut seisoskella ulko-ovien edessä, kun todellisuudessa palvelutiski oli hallin toisessa päässä. Outoa menoa. Perillä tiskin luona mua odotti kaksi tyttöä, jotka juorusivat jotain poikajuttuja keskenään ja hädin tuskin kommunikoivat mun kanssa. Korean asiakaspalvelukulttuuri on kyllä välillä vähän hit and miss. Välillä asiakas on jumala, välillä koira. Ei sillä, kyllä tästäkin selvittiin, mutta toivoisin vähän selkeyttä tällaisissa palveluissa, joissa asiakkaat ovat hyvin todennäköisesti valvoneet tunteja eivätkä jaksa mitään ylimääräistä säätämistä. Munkin takaraivossa jyskytti vain ajatus: nukkumaan saatana.




Vaikka Incheon ei ehkä olekaan mun lempparilentokenttä etenkin ton immigrationin takia, jostain täytyy kyllä antaa pointsit: kentälle tuleminen ja sieltä pois pääseminen on ihan älyttömän helppoa. Lentokenttämetro on sekin kätevä (toki varsinkin jos majoittuu/asuu pysäkkien varrella), mut lukuisat bussit tuovat lisää valinnanvaraa. Mun kohdalleni sattui tällä kertaa vieläpä sellainen bussi, joka oli vain 10 000 wonia (eli reilu 7,5 euroa – Hongjessa asuessani maksoin matkasta 15 000 wonia) ja kulki jopa 20 minuutin välein. Onnistuin juuri ja juuri missaamaan bussin, mutta se ei haitannut, koska seuraava oli jo tulossa. Pieni kahden asteen pakkanen tuntui ihanan lämpimältä ja keväiseltä – olinhan edellisenä päivänä onnistunut jäädyttämään nenäkarvani kävellessäni 28 asteen pakkasessa parkkipaikalta terminaaliin.

Matka kesti aika kauan, mutta maisemien vaihtuminen kaupunkia lähestyttäessä tarjosi sopivasti viihdettä. Jossain kohtaa Han-joen eteläpuolella äkkäsin, missä oltiin, ja näin paikkoja joissa mekin käytiin lukuisilla kävelylenkeillä. Sillan ylityksen jälkeen oltiinkin jo Mapon aseman kohdalla, sitten Gongdeokin – molemmat aivan meidän Idaen-kämpän lääneillä. Kaikki oli ennallaan, vuodenaika oli vaan vaihtunut. Vähemmästäkin aloin tuntea aivan hillitöntä nostalgiaa. Tuntui hyvältä olla takaisin.

Namiseomin patsaita. Aika selkeä hedelmällisyysteema näissä.

Bussista hypättyäni alkoi hostellin metsästäminen. S oli antanut mulle suuntaa antavat ohjeet paikan löytämiseksi, mutta kiitos Google mapsin sekoilun ja oman tyhjäpäisyyteni, ravasin aluetta edes takaisin ennen kuin löysin oikean hostellin. Ensin olin jo reippaasti kirjautumassa Namsan Gardenin pisteeseen, jonka ystävällinen manageri kuitenkin ohjasi mut oikeaan osoitteeseen. Perille päästyäni huokaisin helpotuksesta: huone oli totta vie siisti verrattuna moniin aiempiin hostellikokemuksiini. Manageri antoi mulle patterin, joka osoittautui aivan korvaamattomaksi. Asetuttuani taloksi huomasin nimittäin, että vaikka ulkona pikku pakkanen ei paljoa tuntunutkaan, sisätilojen huono eristys ja yksilasiset ikkunat pakottivat hakemaan lämpöä peiton alta. Koomailinkin käytännössä aina iltakahdeksaan asti, jolloin S tuli mua tapaamaan.

Jälleennäkeminen ei tietenkään tapahtunut niin kuin elokuvissa. Sanoin tyyliin vaan moi ja käänsin selkäni: tunsin itseni väsyneenä ja paiseilevana aika luotaantyöntäväksi näyksi. S sen sijaan oli selvästi terveemmän ja freesimmän näköinen kuin meidän kesäläskeilyjen päätteeksi (ei toi ikinä ole mikään pullukka ollut, mutta aitoamerikkalainen jatkuva kokiksen, mäkkiruoan ja herkkujen vetäminen turvottaa ketä tahansa), ja jouduinkin kysymään itseltäni että kuka tää tyyppi oikein on. Annettuani tuliaiset tunnelma keveni vähän. Pikku hiljaa kumpikin alkoi tajuta, että tässä sitä nyt taas oltiin, samassa tilassa ilman tuhansien kilometrien välimatkaa ja seitsemän tunnin aikaeroa. Molemmat asioita, jotka ovat omiaan ruokkimaan väärinkäsityksiä ja saavat pienetkin erimielisyydet tuntumaan suuremmilta ongelmilta. Siitä meidänkin kriisissä on ollut kyse: asiat, jotka kasvotusten tuntuisivat mitättömiltä, paisuvat Whatsappissa riidoiksi. Kun toisen kasvoja ei näe eikä jaa yhteisiä arjen hetkiä, jokainen viesti tuntuu paljon merkityksellisemmältä. Ja samalla pelkät viestit ovat ihan tyhjiä ja turhia, jos vaihtoehtona on kokonaisvaltainen läsnäolo. Jo muutaman yhdessä vietetyn tunnin jälkeen tuntui siltä, että oltiin oltu toistemme elämässä paljon enemmän läsnä kuin kokonaisen kuukauden aikana.

Perjantaina ei tehty muuta kuin käytiin syömässä. Mulla oli ainoastaan yksi kriteeri: ei pitsaa. Ja pitsallehan me sitten mentiin. Lennon jälkeen elimistö tuntuu olevan aina aika sekaisin, joten überjuustoinen rasvalätty (joka oli vielä kuorrutettu herregud ranskalaisilla!) oli ihan vihoviimeinen vaihtoehto. Mut tää oli vasta alkua tulevan viikon mässäilyille – olinkin jo ehtinyt unohtaa, millaisen karkkiperseen kanssa olen yhteen päätynyt. Olin Suomeen palattuani laihtunut varmaan viisi kiloa, mutta lomani aikana tää saavutus tuntui olevan uhattuna. (Huom: tää huoli osoittautui sittemmin täysin turhaksi.)

Hyisen kylmällä saarella oli aika yllättävästi strutseja...


Yöllä en saanut ihan heti unta, mutta ihan tarpeeksi kuitenkin – aamulla tuntui jo paljon virkeämmältä. Yhden hengen sänky oli snadisti liian pieni kahdelle hengelle, mut jopa toisen kuorsaamisen kuuntelu oli ärsyttävän sijaan rauhoittavaa. En tiedä, onko sattumaa, että uniongelmani loppuivat kuin seinään jokseenkin samoihin aikoihin kun muutettiin yhteen. Muistan jo vuosi sitten unettomuuden kanssa painiessani heittäneeni S:lle, että you're better than Xanax. (Tietämättömille: erityisesti ahdistukseen tarkoitettu, vaikeaa riippuvuutta aiheuttava bentso, jota korealääkäri mulle vastuuttomasti määräili uniongelmiini "näitä voit käyttää vaikka kuinka pitkään" -periaatteella. En suosittele kenellekään, fyysiset vieroitusoireet sydämentykytyksineen ja hikoiluineen olivat aivan helvetilliset.)

Vietettiin lauantaipäivää aluksi kumpikin tahoillamme. Mä olin varannut ajan aiemmin mainitsemalleni korealaiseen/itämaiseen lääketieteeseen erikoistuneelle Jaseng-klinikalle, joten suuntasin vihaamalleni Apgujeongin asemalle aamutoimien jälkeen. Vihaamalleni, joo – tämän aseman kautta kuljin neljän ensimmäisen Korea-kuukauteni aikana aivan liian monta kertaa turhauttavalle työpaikalleni. Aina täysi metro, asema täynnä kauneusleikkausmainoksia. Eikä mikään ollut muuttunut täälläkään, samat mainokset joka paikassa. Tällä kertaa olo oli kuitenkin seesteinen. Olin metrossa vapaaehtoisesti menossa hoitamaan omia asioitani, en istuskelemaan tyhjän panttina toimistoon väsyneenä ja kipeänä.




Kirjoittelen ehkä jatkossa enemmän mun voinnin kehittymisestä (jonkinlaista paranemista on jo tapahtunut), mut lyhyesti sanottuna näistä mun klinikkakäynneistä jäi päällimmäisin puolin ihan hyvä fiilis. Kävin tuolla loppujen lopuksi kolme kertaa: ensin selittämässä pääasiallisista oireistani, sitten raportoimassa saamieni yrttien toimivuudesta ja viimeiseksi neuvottelemassa siitä, miten jatkossa toimittaisiin. Kaikilla kolmella kerralla olin myös akupunktiossa ja selkääni piikitettiin jotain yrttiruiskeita.

Ymmärrän ihmisten skeptisyyden näiden asioiden suhteen, mut mun omat kokemukseni puhuvat kyllä yrttilääkkeiden puolesta, kunhan ne valitaan oikein. Kahvikin on pelkkä kasvi, eikä kukaan sen kemiallista tehoa epäile. Vielä en ole täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mut kaikkein akuuteimpaan ongelmaan oon saanut jo apua. Ensimmäisellä kerralla "lääkärini" kysyi multa kaikkein häiritsevintä vaivaa (joita on kyllä liuta...), mihin vastasin jatkuva likaisuuden tunne. Jos sitä ei ole koskaan itse kokenut, ei voi kuvitellakaan miltä se tuntuu. Ei auta suihkussa käymiset tai naaman pesemiset, kun tuntuu että kroppa hikoilee ja erittää jatkuvasti jotain sontaa. Tää fiilis helpotti ihan parissa päivässä aloitettuani kuurin. Olo on paljon rauhallisempi ja ihokin on selvästi sileämpi. Se on jo pieni erävoitto, vaikka paljon on pielessä edelleen. Lääkäri ihmetteli omituista pulssiani eikä suinkaan väittänyt tietävänsä satavarmasti mun ongelman ydintä (toisin kuin nää suomipuoskarit, joista avaudun joskus tulevaisuudessa). Saamieni yrttien koostumusta myös muuteltiin sen mukaan, mitä oireistani kerroin ja mihin ongelmiin halusin eniten paneuduttavan. Tuntui, että mua oikeasti kuunneltiin eikä vain yritetty päteä.

Parasta tässä koko hommassa on kuitenkin se, että ko. klinikalla tiedetään mun tilanne ja olen myös käynyt siellä paikan päällä, joten jatkotoimenpiteiden hoitaminen tuskin tulee olemaan ongelma, vaikka kalliiksihan tää varmasti tulee. Yritän olla jatkossakin optimistinen; totuus on, että on tää mun olo helpottanut ihan kaikkein pahimmista ajoista. Kesällä Koreassa olin todella ahdistunut ja itkin liki päivittäin, nyt paljon paljon harvemmin. Voi olla, että loppujen lopuksi aika parantaa, mutta jos tällä tavoin saan nopeutettua prosessia, oon hyvin tyytyväinen.

Lisää esteettistä taidetta!

Lauantai-iltana hengailtiin niin kuin me ollaan totuttu hengailemaan. En nukkunut lauantai-sunnuntai -välisenä yönä ollenkaan. Puhuttiin koko yön, kierrreltiin öistä Myeongdongia, joka näyttää, haisee ja kuulostaa ihan erilaiselta kuin päivisin. Kauppojen ollessa auki meteli ja ihmismassan määrä on sietämätön. Tuon tuosta joku kosmetiikkakaupan myyjä on kirkumassa kutsuhuutoja korvaan nasaaliäänellä ja tyrkyttämässä kasvonaamioita. Kaikkialla mölistään kiinaa. Toinen toistaan halvemman näköiset rätit roikkuvat loputtomien rekkien henkareissa.

Yöllä sitten? Valot ovat himmentyneet, vaikka jossain ledit palavatkin kellon ympäri. Nuoret ovat poistuneet muualle, ja sivistysvaltion kolikon toinen kääntöpuoli ryömii esiin. Kaikkialla onkin yhtäkkiä pelkkiä vanhuksia tonkimassa roskia ja siivoamassa. Muutama selvästi koditon harhailee siellä täällä. Kovasti noi korealaiset kunnioittaa vanhempia ihmisiä kielellisellä tasolla ja jossain ikiaikoihin jääneissä asenteissa, mut todellisuus on vähän eri. Öinen Myeongdong on aika surullinen ja hiljainen. Välillä kadulla tulee vastaan japanilaisia turisteja etsimässä iltaansa jännitystä. Me pummitaan tupakkaa (hups) joltain taiwanilaisilta ja mennään istuskelemaan kadunkulmaan – ihan sattumalta sen ällön pitsapaikan alle, jossa edellisenä päivänä oltiin.

Illalla Nami-saari oli aika nätti, mutta aivan sairaan kylmä!

Koko yö oli sekava ja omituinen, mutta toisaalta yksi järisyttävimmistä kokemuksista tunne-elämän saralla pitkään aikaan. Ei tule varmaan yllätyksenä, että oon ihmissuhteissa aika kaoottinen tyyppi. Viiden kuukauden näkemättömyys purkautui sellasilla tunnekuohuavautumisilla, että raavas mieskin tirautti kyyneleen poskelle. Ei puhuttu vaan viime kuukausien fiiliksistä, vaan mentiin todella syvälle molempien historiaan ja taustoihin. En tiedä onko tää meidän yhdessäolo kauheen helppoa, mut ei kaikki elämän parhaat asiat aina olekaan.

Aamuöinen autoilu Soulista lähikaupunkiin tuntui joltain utuiselta videopelien maailmalta. S ei tosiaan olisi saanut tuoda mua kämpilleen, mut sinne me sitten kuitenkin päädyttiin. Aamulla isä bongasi meidät, mutta ei saanut ilmeisesti sen pahempaa slaagia. Oon tavannut ton faijan vaan kerran ja sen kerran jälkeen mun kelpoisuudesta tapeltiin niin aggressiivisesti, että S joutui muuttamaan kotoa pois. Vaikka S oli takaisin muuttaessaan saanut kiellon tuoda vieraita kotiin, pyysi isä meitä vaan lähtemään sitten kun voisimme. Ehkä on vielä toivoa. Velipuoli ja siskopuoli (jotka kummatkin olen tavannut tasan kerran) muistavat meikäläisen myös: edellinen kutsuu mua sinisilmäksi, jälkimmäinen keltatukaksi. Olen siis jäänyt mieleen!

Ololololoo mätsäävät pipot ja semi-mätsäävät takit...... helvetti jäätyi just.

Seuraava viikko sujui melko toistuvalla kaavalla. S oli päivisin töissä iltakuuteen ja matka Soulista kesti aina vajaan tunnin, joten mä jouduin päivisin viihdyttämään itse itseäni. Innostuin yllätyksekseni shoppailemaan jonkin verran – tätä kun ei tullut viime vuonna sattuneista syistä juuri harrastettua. Olo alkoi olla alkuviikosta selvästi parempi. Löysinkin Soulista kaksi ihan kivaa kauppakeskusta: ICF Mall Yeouidossa ja D-Cube City Sindorimissa. Näissä oli aika reiluja aleja, ei juurikaan ihmisiä ja liikkeitä, joita en uskonut löytäväni Koreasta, mm. yksi lempparirättiketjuni Stradivarius. Joskus kolme vuotta sitten ensimmäisellä Korean-matkallani saatoin ehkä ostaakin paikallisia halpisvaatteita, mutta Japanin-vuosi opetti ainakin sen, että en osta enää mitään omituisia tai liian söpöjä vaatteita, joita aikuinen nainen ei voi lännessä pitää. En mielestäni edes törsäillyt kovinkaan paljon, mutta kotiin lähtiessä laukku oli ylipainoinen. Siitä huolimatta, että olin tunkenut useamman kilon edestä roinaa käsimatkatavaroihin!

Muuten päivät tahtoivat käydä välillä jopa tylsäksi. Oon nähnyt Soulia aika monesta kulmasta ja käynyt vaikka missä, joten sellanen turistimeininki ei oikein enää kiinnostanut, varsinkaan yksin. Välillä kävelin vaan ympäriinsä ja matkustin julkisilla ympäristöä ihmetelläkseni, mut kuten jo mainitsin: toi paikka alkaa olla jo aika nähty. Usein kyllästyinkin viimeistään auringonlaskun aikoihin ja painuin hostellihuoneeseeni tuijottamaan Netflixiä. :D Hyvä meininki. No, S:n takia mä Koreaan tulin ja illat sitten hengailtiin ja syötiin.



Saarella oli myös jäästä veistetty linna.
Keskiviikkona S ilmoitti, että jäisi seuraavana päivänä kotiin – ravaaminen kodin ja Soulin välillä oli ymmärrettävästi vähän rasittavaa. Siitä keksin sitten ottaa yhteyttä tohon mun tuttuun, jonka näkeminen olisi muuten jäänyt. Olihan mulla päivisin aikaa, mutta kaikki ovat päivisin aina töissä. Torstaina sovittiin sitten näkemisestä ton Y:n kanssa, ja mentiin sundubu-raflan kautta ton luo hengailemaan. Mä ilmoitin, etten juo kuin mukillisen, mut Y:llä tuntui olevan vaikeuksia tätä ymmärtää. Tosin nyt jälkeenpäin tuntuu, ettei tyypillä muutenkaan kulje hissi ihan ylös asti.

Mut joo, aluksi meillä oli ihan kivaa. On totta, että mun Korea-perspektiivi on vähän twisted, koska olen ulkomaalainen ja hengannut suurimman osan ajastani Koreassa juuristaan irtautuneen, lähinnä geneettisesti korealaisen tyypin kanssa. Vaikka mulla ei ole henkilökohtaisesti mitään Koreaa vastaan ja tiedostan, että mun vastoinkäymisillä ei ole itse maan tai ihmisten kanssa juurikaan tekemistä, S:n ja mun suhde on ollut aika alusta lähtien vähän sellasta you and me against Korea -meininkiä. Oon itsekin saanut tuta Korean paskuuden, kun järjestön tyypit eivät auttaneet ollenkaan silloin kun mulla oli vaikeaa tai pakottivat mut uhkailujen säestyksellä töihin unettomana ja puolivointisena. Mut ei mulla todellakaan ole samanlaisia angsteja kuin tolla, joka ei todellakaan viihdy vanhempiensa synnyinmaassa. Korealaiset ovat S:n mukaan maailman kateellisimpia ihmisiä (eritoten suurelle Kiinalle ja Japanille), jotka tekevät vaan lisää kateellisia ihmisiä. Työnteko ja ahkeruus menee ihmisten oman vapauden, jaksamisen ja vapaa-ajan edelle eikä kukaan edes uskalla kyseenalaistaa työnantajiaan ja pyytää vähän joustoa. S voisi työskennellä lauantaisinkin halutessaan, mutta pitää vapaata ihan periaatesyistä. Mutta kukaan muu työpaikalla ei tee niin.


Paluu rauhalliselta saarelta takaisin valovilinään. Tohon hetkeen kun pääsisin takaisin. :)

Ja samalla korealaiset ovat myös aivan saamarin ylpeitä. Korea sitä, Korea tätä. Korea on paras, korealaiset tuotteet parempia kuin muut, laitetaan moninkertainen hinta tälle nyt kun on ihan kotimainen tuote (vaikka ihan yhtä paska onkin). Tykkäätkö korealaisista miehistä, ai jaa miksi et. Pienikin kritiikin murunen ihanaa Koreaa kohtaan ja jo ollaan naama norsunvitulla.

Välillä on siis kiva saada vähän toisenlaista näkemystä oikeilta Koreassa varttuneilta korealaisilta, mut totesin viime vuoden aikana että kommunikaation verrattaisesta helppoudesta huolimatta noi on rankasti yleistäen ehkä liian erilaisia ihmisiä kuin minä. Erilaisuus on rikkaus ja blaa blaa, mut kaipaan jotain tarttumapintaa. Tapasin tosiaan useitakin paikallisia kielivaihtoappien kautta Koreassa asuessani (hyvinä aikoina hyvinkin tiiviisti), mut ei niistä jäänyt käteen mitään. Yksi ikäiseni jäbä vaan haaveili uraputkesta ja voivotteli sitä, miten pitäisi päästä äkkiä naimisiin. Kysyin miksi. Just because. Moni tuntuu tavoittelevan tollasia asioita vaan siksi, että niin kuuluu tehdä ilman että edes kyseenalaistaa kaikkia odotuksia. (Ei sillä, etteikö Suomessakin jotkut näin tekisi.)



Puhuttiin perus kulttuuri- ja yhteiskuntajuttuja ja vaihdettiin kuulumisia. Y:stä oli tullut toimittaja, ja tää yritti repiä musta jotain juttuvinkkejä. Jossain vaiheessa huomasin, että tyyppi alkoi olla tosi ärsyttävällä tavalla kännissä. Mä lopetin juomisen heti, kun olo oli vähän tokkurainen, mut toi ei osannut lopettaa ajoissa.

No, eiköhän sieltä alkanut sitten tulla taas tosi henkilökohtaisia kysymyksiä jostain mun seksielämästä. En nyt olisi yhtään halunnut jakaa tollasia asioita ton kanssa, mutta vastailin lakonisesti joihinkin kysymyksiin. Y on vähemmän yllättäen sellanen korealainen, jota kiinnostaa ulkkarit lähinnä kokeilumielessä, ja sain (halusin tai en) kuulla juttuja jostain englantilaislikoista ja ensimmäisistä kokemuksista mustan naisen kanssa. Mut kuppi meni nurin vasta sitten, kun tyyppi yritti alkoi mulle ehdotella jotain. Sanoin tiukasti ei (niinkuin jo ensimmäisellä tapaamiskerralla tein!) ja ihmettelin ääneen, miten tolle voisi tulla edes mieleen jotain sellaista. Hei haloo? Olin matkustanut tuhansia kilometrejä pelastaakseni ihmissuhteeni, joten joo totta kai on loogista panna matkalla jotain random kaveria, josta ei ole millään muotoa kiinnostunut. Kertoo paljon siitä, mitä tyyppi ajattelee ulkomaalaisista naisista.

Viimeinen päivä Soulissa. :'( Palasin takaisin huudeilleni Idaeen.

Puheenaiheet vaihtuivat, mutta sit ehdottelu jatkui. Alkoi ärsyttää toden teolla, ja laitoin sitten takkia päälle ja toivotin hyvää illanjatkoa. Y pyysi anteeksi ja sanoi, ettei olisi kiva hyvästellä noin. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut parempi lähteä tossa vaiheessa, sillä jonkin ajan kuluttua tyyppi aivan yllättäen alkoi uhkailla mua (sanottakoon, että mistään kevyestä uhkauksesta ei ollut kyse), ja silloin iski kyllä maailman vastenmielisin fiilis. En edes pelännyt, tunsin vaan silkkaa kuvotusta. Ihminen, joka teeskenteli yli vuoden päivät frendiä, vei sairaalaan ja kyseli silloin tällöin kuulumisia, oli (ainakin puheen tasolla) valmis tarjoamaan mulle yösijan... ja sit tosta vaan alkaa uhkailla.

Laitoin pari kitkerää viestiä perään ja kysyin, miksi Y oli esittänyt olevansa mun kaveri. Sain kuulla jotain epämääräistä selitystä siitä, miten mä en kunnioita Koreaa ja olen ylittänyt rajan yms. yms. mutta tiedän että kaikki se oli ihan silkkaa paskapuhetta. Vaikka en voi koko keissiä täällä avatakaan, tiedän että tilanne lähti käyntiin noista ehdotteluista, eikä tyyppi vaan pystynyt hyväksymään torjutuksi tulemista. Tai sitä, kun sanoin etten oo yleisesti ottaen kiinnostunut aasialaisista, vaan yhdestä tyypistä enkä todellakaan siksi että se on korealainen. Pieni prosentti miehistä on just noita vajakkeja, jotka eivät vaan osaa hyväksyä sitä, ettei toista kiinnosta. Sitten haukutaan, huoritellaan tai alennutaan selittelemään. Jälkimmäiseen sortui Y:kin – kun kysyin, miks tyyppi jatkoi ja jatkoi jankkaamista vaikka selitin ystävällisesti miksi en halua mitään ton kanssa, tuli sieltä jotain yhyy et säkään ole mun tyyppiä, mä olin varmaan vaan ihan sekasin. Oh well. Sinne meni sekin "kaveri", voitte olla varmoja että jankutin koko loppumatkani ajan miten ihanaa oli saada majoittua omassa huoneessa. Kaiken kruunasi se, että tyyppi paljasti valehdelleensa mulle siitä, että sekin oli unohtanut kaiken meidän riitaan päättyneestä illasta aikoinaan. Ei ollut. Mä olin siis aivan turhaan pyydellyt anteeksi, vaikka mulla oli ollut todella hyvä syy kiivastua.

Jos siis kohtaatte Soulin kaduilla psykoa toimittajahemmoa, jonka nimi alkaa y-kirjaimella, voitte lähettää Emmalta terveisiä. Frendejä ei uhkailla edes kännissä ja läpällä.



Sinchonista.
Perjantaina avauduin torstain tapahtumista S:lle, joka on pitänyt tota mun tuttua jo pitkään vähän epäluotettavan oloisena. S myös tunnusti loukkaantuneensa, kun olin alun perin ajatellut majoittua ton tyypin nurkissa. Minne se olisi muka mennyt. Päivällä en tehnyt mitään sen jännempää kuin kävin viimeisellä kerralla tuolla klinikalla juttelemassa jatkosta. Sen jälkeen menin hostellille lölläämään ja niin mekin lähinnä tuijoteltiin myöhemmin leffoja. Ilmassa oli jo sellasta haikeutta, mikä iskee kun tietää kohta palaavansa taas kotiin ja arkeen.

Lauantai oli reissun ehkä paras päivä. Edellinen lauantaikin kaivertunee kaikesta draamasta huolimatta (tai sen vuoksi) mun mieleen iäksi, mutta toi vika lauantai oli vaan niin rento ja onnistunut päivä että vieläkin hymyilyttää. Olin jo aiemmin viikolla kysellyt, lähdettäisiinkö jonnekin Soulin ulkopuolelle päiväretkelle – kesälläkin tehtiin pieniä matkoja, mutta siinä missä autolla ehkä liikkuisikin kohtuu nopeasti paikasta toiseen (Koreahan on aika pieni maa), mopolla siihen meni tuntikausia. Eikä mopolla ajelu pitkiä matkoja ole kovin hauskaa, kun toisen kanssa ei voi edes jutella ja joutuu koko ajan istumaan epämukavassa asennossa.

S oli ottanut selvää Nami-saaresta, joka sijaitsee reilut 60 kilometriä Soulista. Katselin etukäteen saaresta vähän kuvia, ja vaikka parhaimmat ajat käydä tollasissa paikoissa on varmaan ruskan ja kevään kukkien aikoihin, paikka vaikutti kivalta. Oli ihanaa päästä vähän Soulin ulkopuolelle, kun tuntuu ettei ton vuoden asustelun aikana tullut käytyä juuri missään.



Matkaan lähteminen kesti meillä totuttuun tapaan pienen ikuisuuden. Muistan vielä, miten kiukkuinen olin kesällä, kun Ganghwa-saaren reissu meni ihan pipariksi aikataulusäätämisten takia. Mä halusin lähteä tuolloin ajoissa, mutta päästiin Soulista vasta joskus kahden-kolmen maissa. Koreassa tulee kesäisinkin pimeä jo joskus seitsemän aikoihin, joten valoista aikaa ehdittiin nauttia saarella vain ehkä tunnin verran. No, tälläkin kertaa pimeys tuli aika äkkiä, mutta se ei haitannut. Se, että tonne meni autolla, kompensoi jo paljon. Autossa voi höpötellä, mässäillä ja kuunnella musiikkia.

Toivon vaan, et jos joskus reissaillaan yhdessä, päästään lähtemään matkaan ihmisten aikoihin.

Perille päästyämme bongasimme saarelle vievän lautan lisäksi köysiradan, joka näytti tosi siistiltä. Hinta ei kuitenkaan houkutellut: 15 000 wonia (reilu 11 euroa) olisi ollut vielä ihan kohtuullinen, mutta 38 000 wonia (=melkein 30 e) jo vähän liikaa. Otettiin siis normaali 8000 wonin eli 6 euron lautta. 

Viimeinen iltakävelyni Namsan-vuoren juurella varmaan vähään aikaan. Tällä kertaa ei bongattu prostituoituja.

Saari oli tosi kiva paikka, mitä näistä kuvistakin voi varmaan päätellä! Porukkaa oli aika paljon kylmästä säästä huolimatta, ja huomasi kyllä, että ollaan vähän Soulia pohjoisempana. Lunta oli satanut vähän sinne tänne ja jossain vaiheessa Soulin säähän ihan sopivat hansikkaat alkoivat olla liian ohuet. Kun vielä innostuttiin kuvailemaan joka viides minuutti, näpit olivat reissun päätteeksi ihan jäässä.

Saarella oli aika paljon taidetta ja erikoisia patsaita, joissa suurimmassa osassa näytti olevan jokin hedelmällisyysteema meneillään. Auringonlasku ei haitannut muuten kuin kuvien ottamisen osalta, sillä iltaa myöten paikkaa valaisivat eriväriset, kauniit valot. Saarella oli myös eläimiä: bongattiin strutsien lisäksi pieni valkoinen pupu! Voin vaan kuvitella, miten nätti toi paikka onkaan esim. syksyllä, kun lehdet ovat hienoimmillaan.

Käväistiin vielä nopeasti S:n kodin kautta hakemassa vähän tuliaismässyjä ja muuta viihdykettä iltaa varten ja suunnattiin sitten takaisin Souliin. Sen jälkeen hengailtiin taas hostellilla, käytiin lyhyellä ajelulla Namsan-vuorella ja tultiin takaisin. Tuntui siltä, että olin ollut Soulissa paljon kauemmin kuin vain reilun viikon. Pystyn vieläkin näkemään ton hostellin lähikujat ja kaupat sieluni silmin, hostellin sisustuksesta puhumattakaan.


Sunnuntaina oli jo melkoinen lähtöfiilis. S meni ensin kotiinsa pesemään pyykkiä ja hoitamaan asioita, mä lähdin päivällä Idaeen ja Sinchoniin pyörimään. Tein viime hetken tuliaisostoksia: mukaan tarttui ihan älytön kasa herkkuja, mutta myös kosmetiikkaa ja kaikkea pientä tarpeellista. Yksi asia, joka Koreasta kannattaa hankkia, on pesupyyhe. Daiso-halpakaupoissa on tarjolla niin pehmeää kuin kovaakin pesupyyhettä, joilla tulee paljon puhtaampi olo ja sileämpi iho kuin pelkällä suihkugeelillä.

Treffattiin Hongdaen ja Sinchonin välimaastossa ja suunnattiin saman tien pitsalle. Yhteiselo Idaessa alkoi aikoinaan Pizza Gaten mätöillä, ja aluksi ko. mesta tuntui niin hyvältä löydöltä että alettiin viettää viikottaista pitsapäivää. No, kaikkeen kyllästyy ja loppuvaiheessa cheeze lover -lätty alkoi jo vähän ällöttää. Viiden kuukauden tauon jälkeen noi maistui kuitenkin taas jo ihan hyviltä! Yksi juttu, mitä Koreasta kaipaan, on pitsa+dippi -kombo. Jo lähtökohtaisesti rasvaisen pitsan uittaminen paksussa valkosipulisoosissa saattaa kuulostaa ällöttävältä, mutta toimii.

Pitsan jälkeen käytiin hoitamassa viimeiset ostokset ja hankkimassa mulle uusi reikä korvaan. Marin ja Mirvan reissun aikana kävin ottamassa toiseen korvaani uuden reiän venytyksen viereen, koska tiesin niitä saavan Koreasta halvalla. Lävistyspaikan jäbä ei kuitenkaan tajunnut, että olisin halunnut rei'ittää molemmat korvani, enkä sit tajunnut tai kehdannut ruveta pyytämään toista korua siinä vaiheessa – joo, älkää kysykö, en tiedä mikä siinä nyt oli niin hankalaa. Hongdaessa maksoin koko setistä (lävistys+koru) muistaakseni vain 6000 wonia eli vain 4,5 euroa, mutta Idaen BODYARTISM veloitti yhteensä 16 000 wonia eli noin 12 euroa. Toisaalta BA:n koru oli hienompi ja tyypit oli tosi tarkkoja hygieniasta, joten ei haitannut. Muistan, että käytiin tuolla jo joskus vuosi sitten kyselemässä ledikorujen perään, mutta sellaisia ei ollut myynnissä. Paikkaa pyörittää raskaasti lävistetty ja niin ikään raskaasti hengittävä jäbä, jonka massiivista, puhumista haittaavaa huulilävistystä en ehkä ihan heti kuvittelisi korealaiselle. Toi paikka ja henkilökunta kuitenkin vaikutti tosi rennolta ja oon aina iloinen kun vastaan tulee näitä alternative-henkisiä korealaisia (ja japanilaisia: en vaan voi unohtaa vegaaniravintolan symppistä rastapäistä hippipoikaa!) sliipattujen ja tällättyjen bb cream -kansalaisten sijaan.

Jos joskus palaan vielä Koreaan, hankin varmaan lisää reikiä. Naamalävistys on jo 15-kesäisenä kokeiltu, mut korvissa on vielä tilaa.

Loppuillasta käytiin vaan lyhyellä kävelyllä, lepäiltiin tovi ja hyvästeltiin sitten toisemme. Aamulla mun olisi herättävä seitsemältä ja lähdettävä kotia kohti, S menisi taas töihin. Tuntui huomattavasti paremmalta lähteä tällä kertaa, vaikka olisin tosi mielelläni jäänyt vielä pariksi päiväksi. Edellisellä kerralla riideltiin koko viikko ennen lähtöä, ja olin senkin takia tosi epävarma tulevaisuudesta. Koko kesä oli ollut tosi hankala, kun olo oli niin huono. Nyt ei riidelty kertaakaan koko loman aikana enkä myöskään parkunut turhasta. Tuntuu, että nyt olen taas sujut Korean kanssa.

Kissoillekin olisi maistunut tteokbokki.
Maanantaiaamuna pakkasin laukkuni, totesin sen ylittävän reilusti 23 kiloa ja päätin vain, että en jaksa säätää mitään ylimääräistä. Kentällä kerroin jo etukäteen tilanteeni ja kysyin, mitä mun pitäisi tästä maksaa. Ensin virkailija sanoi hinnaksi 75 euroa, mutta punnittuaan laukkuni sanoi, että asia olisi ok. Vaikka monet valittavat Finnairista, mulle Finski tarjosi tälläkin kertaa loistavaa palvelua. Ensinnäkin tää tarjouslento tuli aivan täydelliseen saumaan. Toisekseen plussapisteiden ansiosta lento irtosi vieläkin halvemmalla. Vielä enemmän arvostin kuitenkin tota palveluasennetta: ei turhaa nillittämistä alle 2 kilon ylityksestä. Ei edes ole ensimmäinen kerta, kun näin käy. Mä oon itsekin niin kevyt verrattuna keskivertomatkustajaan (no, ei ehkä korealaiseen), että suurin osa porukasta tuo paljon enemmän painoa koneeseen kuin minä ja mun roinat.

Tällä kertaa istuin ihan normipenkillä, eikä lento kieltämättä ollut niin mukava kuin menomatkalla. Paluu kestää myös aina kauemmin, ja siltä se myös tuntuu. Katsoin varmaan kolme leffaa tylsyyteeni, mutta siltikin lento tuntui kestävän ikuisuuden.
Tälle lennolle olin jo etukäteisviisaana varannut perus kasvisaterian sijaan vegaanisen ruoan. Koko viikko oli niin infernaalista mättöä, etten halunnut enää mitään likaista juustoa sohjoisten kasvisten kanssa. Oon kuvitellut, että vegaaninen lentokoneruoka olisi peruskasvista ankeampaa, mut toisin kävi: siinä missä lakto-ovoruoissa mennään usein helpon kautta ja tungetaan vaan sitä juustoa tms. mukaan muuten mitättömään annokseen, tossa vegaanisessa safkassa oli jopa vähän makua. Eikä mukana tullut sämpylää, joten kokonaisuus oli vähän kevyempi. Taidan ottaa ton vaihtoehdon jatkossakin! Alkuperäinen syy tohon valintaan oli kuitenkin se, että haluaisin syödä vähän paremmin taas. Koreassa huomasi, ettei liemiä ja muita eritteitä voi oikein mitenkään vältellä, mutta täällä omiin valintoihinsa voi vaikuttaa paljon paremmin.

Sellanen kilometripostaus tällä kertaa. Ensi kerralla reissaan toivottavasti sit Euroopassa, jonne toi hemmo on mahdollisimman pian suuntaamassa. Ehkä tällä kertaa ei tarvitse venata jälleennäkemistä viittä kuukautta.

Ja se semma ja gradu... niihin pitääkin paneutua sitten seuraavaksi. Mulla on dedis vasta huhtikuun puolessavälissä, joten ihan hirveä kiire ei toistaiseksi ole. Japaninkielisten aineistojen lukeminen on kuitenkin vähän vielä kesken, joten alkuun ei päästä vielä ihan hetkeen.