sunnuntai 13. toukokuuta 2012

sekalaista pohdintaa viikon ajalta

Hämmentävä viikko kohta takana. En muista milloin oisin viimeks käynyt läpi vastaavan tunteiden ja fiilisten spektrin, vaikka aikamoista seilaamista tää koko kevät/vuosi on ollutkin.

Keskiviikkona vietettiin Korea-päivää, joka käytännössä meinasi yllätysvisiittiä Pohjois-Tapiolan lukioon. Meidän tehtävänä oli kertoa espoolaisille päivänsäteille perusjuttuja Koreasta, sen populäärikulttuurista ja korean opiskelusta ja yrittää muuttaa jengin käsityksiä, ehkä samalla vähän promotakin. Jassu espoolaisena varoitti etukäteen, et suurta innostusta oli turha odottaa, ja itsekin toki mietin, että mitäköhän tästä tulee. Koska kuitenkin oli kyse vähän leikkimielisestä vapaaehtoisjutusta, ei ollut tarvetta ottaa sen suurempia paineita.

Siinä ku tultiin mestoille iski jotenkin niin pahasti se, että hitto - mun omista kirjotuksista tulee jo kohta viisi vuotta ja nää kaikki on oikeasti mua jotain 4-6 vuotta nuorempia. Kun sitten mentiin pareittain luokkiin, niin kylhän siinä lipsahti heti jotain kuivaa läppää siitä, miten me tiedetään kyllä ettei teitä voisi vähempää kiinnostaa, mutta on tämä nyt varmaan kiinnostavampaa kuin (katse pöydällä olevaan monisteeseen) suolen toiminnan tutkiminen, plus jotain siitä miten en muista enää mitään lukiosta kun siitä on jo niin monta vuotta.

Eniveis, ensin pidettiin luokalle pieni Korea-aiheinen visa, jonka tarkoituksena ei ollut niinkään mitata tyyppien tietämystä, vaan osoittaa ettei kukaan tiedä mitään. Aika hyvin meillä pari tiimiä kuitenkin veti, joskin kysymys siitä, mistä lähtien Soul on ollut pääkaupunkina, osoittautui kaikille mahdottomaksi. Mulle ja Jennille sattui valitettavasti sellainen luokka, jota ei yleisesti ottaen olisi voinut vähempää kiinnostaa, ja takapenkeiltä kuuluneet IHASSAMA-mylvähdykset oikein korostivat tätä vaikutelmaa. :D Jennillä pokka onneks piti todella hyvin, ja ite lähinnä tyydyin antamaan jutuista omia lisäkommenttejani tietoteknisten asioiden hoitamisen lisäksi. Mä en kuitenkaan tiedä ihan hirveästi k-popista tai Korean Wave -ilmiöstä mitään, joten kiittelen tuuriani et sain parikseni jonkun joka oikeasti tietää jostain jotain! ♥

Aikataulusäätämisistä johtuen ei juurikaan keretty käydä läpi syitä, miksi koreaa kannattaisi opiskella. Ite toin esille lähinnä japanin kielen pääaineopiskelijan pointin: vaikka japani on edelleen Suomessa aika harvojen osaama kieli, verrattuna kiinan taitajiin japanin osaajia on kuitenkin todella paljon ja aivan järjetön määrä, jos verrataan koreaan. Kaikissa meidän laitoksen työelämätapahtumissa jaksetaan aina muistuttaa että korean osaajille olisi todella tilausta, kun japanista tuntuu sen sijaan olevan kohta ylitarjontaa. Omalla kohdallani korean opiskeluille oli myös se syy, että mun mielestäni on vähän hölmöä, jos Itä-Aasian tutkimusta opiskeleva ei osaa kuin yhtä itäaasialaista kieltä. Kolmanneksi syyksi kerroin turistiopaskokemuksestani, jolloin huomasin, että vaikka japanilaisia turisteja saattaakin käydä Suomessa varmasti määrällisesti enemmän kuin korealaisia tai kiinalaisia, ei niillä ole useinkaan tarvetta tulla nykimään turistineuvojia hihasta. Miksi? Koska japanilaiset ovat ottaneet kaikesta selvää etukäteen, varautuneet hienommilla opaskirjoilla kuin kaupungilla on tarjotakaan ja osaavat liikkua kaupungissa ilman että pitää koko ajan tarkistaa jostain, missä ollaan. Korealaisia turisteja oli sen sijaan paljon enemmän kuin olin kuvitellutkaan, ja nämä tulivat myös useammin pyytämään neuvoja. Laitettiinkin kesällä aika monta kertaa kehitysehdotuslistaan, että korealaisia oppaita voisi pikku hiljaa alkaa tehdä, koska kiinaksi ja japaniksikin on, mutta kun aiemmin keväällä näin uudistetut matkailijan oppaat, ei palloja ja viivoja näkynyt vielä missään. Joka tapauksessa tääkin fakta -korealaisten turistien määrän kasvaminen- innoitti mua aloittamaan korean opiskelun.

Luokkaosuuden jälkeen mentiin vielä liikuntasaliin, jossa ohjelmassa oli pari musiikkivideota, taekwondo-esitys, pienten snacksien tarjoilua sekä Etelä-Korean suurlähettilään puhe. Tässä vaiheessa joku tyttö tuli esittämään ensimmäisen kysymyksen (ooh!), joka koski sitä, onko saliin pakko jäädä vai saako lähteä kotiin. :D

Kokonaisuudessaan meillä oli kivaa ja saatiin homma hoidetuksi, mut en voi olla ihmettelemättä miten lukiolaisetkin voi vielä olla niin kakaroita. Luokkaosuuden aikana osa vaan puhui keskenään, ja kun pyydettiin jakautumaan ryhmiin, tyypit ei tehneet elettäkään. Mulle ei tullut mieleen lukio vaan yläaste, mut voi olla että meininki jossain Espoossa on Helsinkiä sivistymättömämpää. ;P Harmitti lähinnä se, et joku toinen lukio, esim. Torkkeli, jota ite kävin, olisi voinut olla paljon vastaanottavaisempi! Mut toisaalta joillekin pareille oli osunut kiinnostuneitakin luokkia, joten ei kai liikaa voi yleistää.

Myöhemmin samana päivänä mentiin vielä suurlähetystön kustantamalle illalliselle Korea Houseen! Mä en ole kyseisessä ravintelissa käynyt, koska oon kattonut ruokalistaa vähän silleen että jaa, yksi kasvisruokavaihtoehto? - ja pohdinkin tovin, ilmoittautuako ollenkaan mukaan sen pelossa, saisinko edes mitään syömiseksi kelpaavaa, koska ruokailut oli määrä hoitaa "tilataan monta ruokaa ja jaetaan ne yhdessä" -meiningillä. Mut onneksi mut ja toinen ruokarajoitteinen otettiin huomioon vallan hyvin, ja saatiin tilata itsellemme listalta ruokaa. :) Kasvisruokaversiot olivat erikseen omalla listallaan, joka ei syystä tai toisesta näy Korea Housen nettisivuilla (tosi tyhmää!). Mä en alla olevan mätön koreankielistä nimeä muista, mut paistettua dubua eli tofua soijakastikkeessa siinä oli, samaten erilaisia vihanneksia. Ihan hyväähän tuo, mut vaikka mulla ei ole juurikaan kosketuspintaa korealaiseen keittiöön, mietin et onkohan tää enemmänkin kiinalaishenkistä. Epäilyni osuivat oikeaan, kun korean maikka tiedusteli ruokani maistuvuutta ja huomautti samalla, ettei mun ruokani oikeastaan ole kovin tyypillistä korealaista.

Korean tentti oli ollut sopivasti edellisenä päivänä. Koska paiseilin nimenomaan maanantaisesta puhekokeesta, en juurikaan ollut harjotellut koetta varten, mut kokeen tehtyäni voin todeta, et ei olisi edes maksanut vaivaa. Siinä kokeessa ei ollut mtn järkeä. Ensin pidettiin kuuntelu, jonka maikka sanoi tulevan kaksi kertaa. Oon korean kuunteluissa aivan armottoman surkea, joten vähän ahdisti, että sille oli annettu niin suuri osuus kokeesta. Aluksi meni ihan ok, mut siinä vaiheessa, kun päästiin kuuntelukohtiin, joissa oli pitkät kysymykset ja vastaukset, mulla loppui yksinkertaisesti aika kesken. Maikka ei nimittäin painanut stoppia missään vaiheessa. Olisi pitänyt pystyä lukemaan kysymykset ja vastaukset ja kuuntelemaan samalla sekä yrittää myös seurata, missä kohtaa mennään ylipäätään. Mulle, jolle se kuuntelukin on ihan tarpeeks hankalaa, tää osoittautui ihan mahdottomaksi ja vitutti suoraan sanottuna, kun piti vaan heittää sitten joku arvaus, eikä pystynyt ottamaan huomioon kaikkia typeriä kompajuttuja, joita kuuntelu vaihteeksi oli täynnä. Ekalla kerralla ajattelin vielä, että ok, ens kerralla kerkeen, mut siinä vaiheessa kun taukoja ei edelleenkään kuulunut, päätin uhrata oman ylpeyteni ja avata suuni sopivassa välissä.

"Hei sori, voitaisko mennä vähän hitaammin, kun en ehdi lukee noita kysymyksiä ja vastauksia"
"?"
"Mulla ei ole aikaa lukea näitä"
"Niin mikä oli kysymys?" (keskustelu käytiin siis englanniksi niinkuin korean tunnitkin, siitä ehkä epäselvyys)
"Niin voitaisiinko mennä hitaammin, en ehdi lukea kysymyksiäkään"
"Niinkö? No, mä soitan vielä tän kerran, joten ei huolta, ok?"
"...."

Ei se kolmas kertakaan auttanut koska sitä aikaa oli edelleen niin vähän. Onnee niille jotka osaa ja joiden mielestä toi oli ihan helppo. Ei se musta ollut.

Seuraavaksi saatiin luetun ymmärtämisen osuudet 1 ja 2 sekä ainekirjoitelma-arkki. Toi luetun ykkösosuus oli täysin sama kuin toi kuuntelukoe, missä nyt ei ollut muutenkaan mitään järkeä, mut nyt sai heti nähdä, mitä oli tehnyt väärin. Luetut itsessään olivat tosi helppoja ja ainekirjoitelmankin väänsin suht nopeasti (aiheena 우리 가족, 'perheeni'). Seuraavaksi oli vielä luvassa kuuntelu, joka oli vastaavasti täysin sama kuin se luetun toinen osuus. EI MITÄÄN JÄRKEÄ. En kuunnellut ollenkaan, ympyröin vaan samat vastaukset jotka muistin laittaneeni kirjalliseen osuuteen.

Koska noi luetun osuudet meni mulla hyvin ja ainettakin ehdin kirjoittaa liki sivun (vertailun vuoksi suurimmalla osalla toi tarinointi jäi muutamaan riviin), uskaltaisin toivoa kurssista nelosta. Läksytkin oon aina tehnyt kohtuullisen ajoissa ja saanut niistä "Very Good" ja "Good" -merkinnät yleensä, joten senkin puolesta oon ihan toiveikas. Ei tää kurssi kyllä muuten mun osalta ole ollut mitään ilotulitusta alusta loppuun. Aloitin korean aiemmin tässä postissa mainituista syistä, plus koreaa opiskelleiden kavereiden innoittamana. Koska japanissa on joutunut tekemään tosi paljon vaikeustasosta riippumatta, oli huojentavaa kuulla että tahti olisi verkkaisempi ja tehtävää muutenkin vähemmän. Tavallaan oikein, tavallaan väärin, mut ehkä tässä omassa asenteessakin olis ollut petrattavaa koko vuoden.

Aluks mentiin aika hitaasti, kun opeteltiin hangul-kirjoitusjärjestelmä. Olin omaksunut sen kesäloman lopussa itsenäisesti noin viikon aikana (oon sen joskus aiemminkin opetellut mut sit tietysti mennyt unohtamaan kaiken), joten nää tunnit chillailin ja nautin siitä, ettei tarvinnut tehdä mitään. Sit yks kerta kun menin tunnille, maikka vaan höpötteli jotain itsekseen luokan edessä, osoitteli kuvia ja sanoi aina niiden yhteydessä jotain. Silloin tajusin pudonneeni kelkasta. :D Ainoa, mikä on pitänyt mut kuivilla tän kurssin suhteen on mun japanitaustani. Vaikka korea ja japani eivät olekaan sukukieliä, on niissä todella paljon samankaltaisuuksia. Monet kielioppirakenteet menee aika saman logiikan mukaan, vaikka sanat olisivat ihan eri näköisiä, ja samankuuloisia sanojakin on aika liuta, kuten esim.:

가방, kabang / かばん, kaban ('laukku')
화요일, hwayoil / 火曜日, kayoubi ('tiistai')
사진, sajin / 写真, shashin ('valokuva')
가족, kazok / 家族, kazoku ('perhe')
회사, hwesa / 会社, kaisha ('yritys, firma')
출발하다, chulpal hada / 出発する, shuppatsu suru ('lähteä matkaan')

... ja niin edelleen! Tää toimi tietysti parhaiten niin päin, et näin jonkun sanan ja tunnistin sen merkityksen japanilaisen vastineensa kautta, ei kyllä toisinpäin niinkään. Ylipäätään sanojen jääminen päähän on ollut tosi vaikeeta, ja vaikka on tavallaan ihanaa että korean merkistö on niin helppo, en hahmota niitä ollenkaan samalla lailla visuaalisesti kuin kanjeja. Lisäksi lausuminen ja kuullunymmärtäminen on mulle todella tuskaa, ja vaikka en varmaan ihan huonoiten tossa ryhmässä lausunut, niin aika kaukana olin kuitenkin siitä, miltä olisi pitänyt kuulostaa. Japanin jälkeen helpohkoon ääntämiseen tottuneena kaikki äännemuutokset ja vastaavat tuntuivat hyvin vaikeilta. Samaten epäsäännölliset verbit vituttivat, vaikka niissäkin on olemassa jokin järkevä logiikka. Tuntui vaan varsinkin alussa siltä, et just kun luulee saaneensa jonkun sanan kirjoitettua oikein, maikka pyyhältää luokse ja toteaa, että päin persettähän tässä nyt mentiin, mutta ethän sä sitä olisi voinut tässä vaiheessa vielä tietää. Kiitti vaan.

En tiedä meinaanko jatkaa koreaa vaihdosta palaamiseni jälkeen. Jos muistan yhtään näitä asioita enää vuoden kuluttua, harkitsen toki vakavasti, mut toisaalta mun tulevaisuudensuunnitelmat vaihdon jälkeen ovat edelleen niin auki, että jonkun intensiivisen kielikurssin miettiminenkin on vähän ööääägh. Joka tapauksessa jos meinaan jatkaa, täytyy ottaa ehkä vähän eri asenne kielen suhteen. Tää kurssi meni mulla loppuvaiheessa asenteella "nopat tänne, thxbye", koska siinä vaiheessa kun on istunu yli puol vuotta noilla tunneilla, haluaa siitä jotakin myös vastineeksi. Todella moni lopetti kyllä leikin kesken kurssin eri vaiheissa - ekalla luennolla kaikki ei edes mahtuneet luokkaan, koska meitä oli reilusti yli neljäkymmentä, ellei viisikymmentäkin. Sitten kerta toisensa jälkeen ihmisiä lähti, ja loppujen lopuksi meitä taisi olla joku kaksikymmentä koetta tekemässä, ehkä vähemmänkin.


Koreasta muihin aiheisiin. Tällä viikolla mentiin myös japanin maikkojen kanssa syömään italialaista. Tää oli todennäköisesti viimeinen kerta kun ollaan tolla ryhmällä koossa, koska osa meistä lähtee vaihtoon, osa lopettaa ja osa jatkaa neloskurssille täällä, joten vähän outo fiilis kyllä! Jotenkin sitä kuvittelee mielessään et syksyllä rutiininomaisesti sitä vaan menis neloskurssille ja siellä olis kaikki samat naamat ku ennenki mut ei.

Jotenkin vaihdosta puhuminen on alkanut tuntua musta uskomattoman vastenmieliseltä ja välillä tulee voimakkaana sellainen fiilis, etten oikeasti edes halua lähteä. Vuosi sitten muistan miten hyvä fiilis mulla oli kaikesta ja ajattelin, et kahden vuoden kuluttua, jos onni suo, oon jossain hyvin kaukana ja mennyt eteenpäin elämässäni ja mitä ikinä. Nyt mulla on välillä sellanen fiilis, et aika lähteä ei olekaan välttämättä oikea. Sille on monta syytä, mut tärkein varmaan on se, et mulla on mielessäni niin paljon selvittämättömiä asioita ja harteillani niin paljon tyytymättömyyttä itseäni kohtaan, että tuntuu siltä, että vaan pakenen näitä kaikkia ajatuksiani toiselle puolelle palloa. Mulla on vielä tässä kolme-neljä kuukautta aikaa selvitellä päätäni ja valmistautua henkisesti, mutta missä ihmeessä on se kiva, kihelmöivä tunne siitä että jee, muutan Tokioon vuodeksi, tuun varmasti kokemaan kaikenlaista uutta ja kivaa, tutustun uusiin ihmisiin ja opin paremmin kieltä, jota oon kolme vuotta opiskellut?

Totta kai tähän liittyy angstia ihan käytännön syistäkin. Niinkuin raha. Sanovat, ettei raha tee onnelliseksi ja allekirjoitan tän väitteen kyllä, mutta helpottaisi kyllä tieto siitä, ettei tarvitsisi kantaa huolta rahan riittämisestä. Viime aikoina etenkin asumisasiat on alkaneet ahdistaa erittäin paljon, koska näillä näkymin en ole saamassa kämppäkaveria (joskin yritän vielä selvittää asioita), mulla ei hyvin todennäköisesti ole rahaa mihinkään yksiöön ja ajatus asuntolasta, johon ei saa tuoda kavereita ja joka on asuntolaksi helvetin kallis, on aika luotaantyötävä. Siihen mulla olisi kyllä varaa, ja sijainti olisi myös yliopiston kannalta parhain mahdollinen.

Samalla tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa nauttia tästä tilanteesta. Mut kukaan, joka ei ole tai ei ole ollut tässä tilanteessa, ei voi tietää miltä tää tuntuu, ja siksi tuntuu pahalta kuulla kritisointia näistä mun ajatuksistani. Totta kai mä olen lähdössä, mutta ristiriitaisin tuntein hyvin todennäköisesti.

Hyviä asioita: mulla on keskiviikkona työhaastattelu! Toivon joka raajallani että paikka irtoaisi, koska kyseinen duuni vaikuttaa oikeasti kivalta ja saisi edes jotain järkeä tähän rahatilanteeseeni. Oon lähettänyt aivan järjettömän paljon hakemuksia, joita oon luetuttanut monilla ja nähnyt paljon vaivaa. Siitä syystä välillä vituttaa, kun joidenkin mielestä oon vaan epäonnistunut, laiska paska, jonka täytyy kirjoittaa huonoja hakemuksia tai olla vaan niin kokematon, kun ei duuniin huolita. Hyvä siinä on määkiä kun oma pesti on saatu suhteilla ja/tai jos ei itse ole työhaastattelussa koskaan ollut. Jotenkin sekin rasittaa aivan uskomattoman paljon, että sen lisäksi että haastattelukutsuakin on jo vaikea saada, ei haastatteluissakaan riitä se, että osoittaa olevansa hyvä tyyppi jolla on tarvittavat taidot ko. tehtävään. Viimeisimmissä haastatteluissani on pitänyt suurin piirtein tehdä jotain helvetin sirkustemppuja ja harrastaa monenmoista itsensä nöyryyttämistä, joka mun kaltaiselle pohjimmiltaan melko ujolle tytölle on aika raastavaa.

Päätän avautumiseni iloisempiin aiheisiin, nimittäin kakkuun, jonka eilen leivoin äidille!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti