torstai 27. joulukuuta 2012

paluu itään

Toinen ja viimeiseksi jäänyt ilta Minoossa meni leppoisan iltakävelyn merkeissä. Heti A:n majan lähettyvillä kohonneet vuoret ja ruskapuut houkuttelivat pienelle retkelle, mut koska ei ehditty päiväsaikaan kumpanakaan päivänä lähikukkuloita tsekata, päätettiin mennä sit myöhään illalla pimeästä huolimatta. Mun jalkani olivat aivan hajalla Narasta ja jäinen viima vain tuntui yltyvän auringon laskeuduttua, joten ei ehkä loisteliain kombinaatio happihyppelylle vuoristoon, mut vesiputous ja apinat houkutteli, eikä matkan pitänyt olla pitkä.

Niin. Ei pitänyt olla. En muista kuinka kauan tai kuinka kauas ehdittiin kävellä, mut jossain vaiheessa oli pakko luovuttaa, kun katuvaloista osa oli pimeänä, kaukaa toiselta tieltä kuului pelottavaa, amishenkistä kurvailun ääntä ja kaikki yllättävä rapina ja rätinä puskissa sai sydämen hakkaamaan. Jotain hulluja lenkkeilijöitä tuli myös vastaan - apinoihin ei törmätty. Paluumatkalla tarkat silmämme näkivät tumman, pitkähäntäisen hahmon juoksevan rakennuksen taakse, mut lähempi tarkastelu paljasti otuksen kissaksi (kuinka yllättävää).

Vaaleanpunainen asia näytti niin epäilyttävältä
et jäi lautaselle. Muuten ok, annos vaan järjettömän
kokoinen ollakseen toiseksi pienin.
 
Iltakävelyltä
Sunnuntaina herättiin aamuvarhain keretäksemme bussiin. Terminaalissa sai kökötellä taas reilun tovin, sillä oltiin paikalla tuntia ennen bussin lähtöä, mut kyytiin nouseminen alko vasta kymmenen minuuttia aikaisemmin. Ei se mitään - terminaalin pehmeillä penkeillä oli kiva koomailla ennen reilun yhdeksän tunnin kököttelyä. Nimittäin siitä huolimatta, että sunnuntain bussi oli melkein tuplasti kalliimpi kuin torstain kyyti, ei mukavuus tuntunut penkeissä vaan viihdykkeissä: jokaisessa penkissä oli sisäänrakennettu viihdekeskus, josta sai katsella telkkaria, pelata 80-lukuhenkisiä pikselimössöpelejä ja kuunnella sielutonta jazzia. Mikään näistä aktiviteeteista ei mua houkutellut, vaan päätin sen sijaan nautiskella maisemista, nyt kun niitä valoisana aikana jopa näki. Lähes kaikki seuraavat kuvat onkin otettu bussin ikkunan läpi, mikä selittänee hieman niissä näkyviä kummallisia heijastumia.

Gubbai Oosaka!


Ensimmäinen stoppi tuli jo tunnin päästä Kiotossa. Oon mitä todennäköisimmin menossa entiseen pääkaupunkiin vierailulle maaliskuun puolella, mutta näin bussin ikkunasta tarkasteltuna ei mesta tehnyt suurta vaikutusta. Aseman seutu oli tosi karua ja kadut näytti likaisilta ja autioilta. (Tiedän, parhaat spotit lienee jossain aivan muualla.)







Pikku vinkki niille, jotka kärsivät nopeasta aineenvaihdunnasta ja suunnittelevat bussimatkustelua Japanissa: päiväbussissa ei kurkun kuivumisesta huolimatta (eiköhän tässäkin ollu ilmastointi täysillä) kannata liikaa juoda eikä ainakaan jättää taukoja hyödyntämättä. En joutunu tukalaan tilanteeseen, mut vessattomuus ja parhaimmillaan 3,5 tunnin tauko pysähtymisissä pisti toki miettimään, kuinka paljon kannatti läträä ja mässäillä.

Pysähdyspaikkoina toimineet huoltoasemat olivat kuin suomalaiset vastineensa paitsi että vessat oli aika lailla siistimpiä ja eväsvalikoima koostui lähinnä oksettavista riisipalloista, sokerileipäsistä, tölkkikahveista ja sipseistä - plus parkkipaikan takaa siinsi vuori jos toinenkin. Byhyy! Ei kai ABC:lläkään oo mitään valikoiman juhlaa mut niiden yhteydessä olevat supermarketit nyt yleensä pelastaa.

Päädyttiinpä siis sipseihin ja sokerileipään, ja oli varmaan onnettomimmat eväät mitä oon vähään aikaan mässännyt, edes täällä. Ruokahetken kruunasi kuitenkin se, et olin just ja just ehtinyt heittää läppää ruoista ja ruoanhajuista, joita vihaan, kun takaa kuului onigiripaketin rapina ja sieraimiin leijaili tuna mayon karmaiseva löyhkä. En tiedä onko herkkyyteni kytköksissä kasvissyöntiin vai ylipäätään kalaisten odöörien inholle, mut joudun joka kerta kiusalliseen tilanteeseen kun joku noita alkaa popsia. Oma ruokahaluni katoaa, tunnen kuinka kasvojeni lihakset vääntyvät kieroon ja vatsassa alkaa pyöriä. Pelkästä hajusta. Mainitsemani tuna mayo on kaikkein pahin (haisee ihan kuolemalle), mutta eipä noi muutkaan riisimöykyt ruokahalua herätä. Oon saanut kokea Japanissa vaikka mitä ihania makuyllätyksiä, mutta näitä en ymmärrä. Pekonin ja munan löyhkäkombinaatio ykkösinhokkina, jauhelihasta puhumattakaan, on täten selätetty. Enkä oo ainoa, jonka mielestä ko. pallura haisi järkyttävälle, sillä Marillakin oli vaikeuksia sietää takapenkin murkinoita.

Näkymää parkkipaikalta!

Oli muuten kylmä, luntakin satoi!


Kuvatodiste siitä, et sain jopa hieman tuolla opiskeltua!
Ottaen huomioon että matkan oli määrä kestää jopa 10 tuntia ja mulla oli seuraavalla päivälle järkyttävä määrä tehtävää, olisi voinut kuvitella että olisin käyttänyt tuon ajan fiksusti ja opiskelut. Mut - ei vaan pystynyt. En kärsi matkapahoinvoinnista tai mitään, mutta jokainen vilkaisu kirjan tai läppärin ruudun suuntaan sai mut pilkkimään kahta ankarammin. Seuraavaksi päiväksi oli paitsi luvassa intensiivijapanin välitesti, myös repooto-kurssin viimeisen esseen hahmotelman ja johdannon palauttaminen, mut sen sijaan että olisin selaillut lähdemateriaalejani tai miettinyt edes alustavasti esseeni runkoa, päätinkin vetäistä tirsat.

Älykästä (tai hyvin väsynyttä) kansaa bussissa.
Maanantaina koetin haistella ja maistella potentiaalista esseeaihettani, mut tulin lopulta järkiini ja vaihdoin aiheen kokonaan - alunperin mun oli nimittäin tarkoitus kirjoittaa kandini aiheeseen (naistenlehtiin) liittyen ja ottaa hieman erilaista näkökulmaa ongelmaan. Ainoa vaan, et vaikka stereotyyppisen naiskuvan rakentaminen onkin tavallaan ongelma, ei siitä saa millään lailla samanlaista yhteiskunnallista ongelmaa kuin vaikkapa työttömyydestä, nuorten syrjäytymisestä tai korkeista itsemurhaluvuista. Kun vielä päätin tehdä intensiivijapanini esitelmän viimeisestä - itsemurhista Japanissa - ei ollut vaikea vaihtaa esseeaihekin samaan.

Materiaalien kahlaaminen, esseen rakenteen hahmotteleminen, johtopäätöksien miettiminen ennen varsinaista kirjoitusprosessia tai johdannon puskeminen eivät sujuneetkaan yhtä ongelmattomasti, ja deadlinen ylityttyä päätin vaan mennä nukkumaan ja jatkaa seuraavana päivänä. En tiedä milloin musta on tullut näin saamaton ja piittaamaton dedisten suhteen, mutta täällä mulle ei ole enää ongelma eikä mikään a) lintsata b) jättää läksyt tekemättä c) palauttaa asioita myöhässä. Ilman huonoa omaatuntoa. Mut joo, vaikka omaatuntoa ei myöhässä palauttelu kolkutellutkaan, päätin tiistaina hahmotelmani palauttamisen yhteydessä lisätä kohteliaan viestin, jossa anoin armoa ja toistelin miten pahoillani olen. Tämä lienee ollut ihan fiksu veto, sillä myöhemmin torstaina olin saanut maikalta ymmärtäväisen vastauksen. Victory!

En tiedä olenko asiasta täällä edes aiemmin maininnut, mutta juuri tämä asia, myöhästeleminen ja siihen suhtautuminen, on osoittautunut yhdeksi suurimmista yllätyksistä Japanissa. Ensimmäiset kouluviikot suurin piirtein juoksin kampukselle nuttu nurin, jotta ehtisin ajoissa tunnille ja säästyisin nöyryytykseltä. Kun ensimmäisen kerran myöhästyin, pahoittelin myöhästymistäni asianmukaisesti ja sain vastaukseksi vain yllättyneen katseen (ihan niin kuin kukaan ei olisi koskaan myöhästymistään pyydellyt anteeksi) ja "ei mitään" -vakuuttelua. Ja tämän jälkeen viimeistään tajusin, et täällä ketään ei tunnu kiinnostavan, tullaanko tunnille ajoissa vai ei, mikä on täysin ristiriidassa ennakkokäsityksieni kanssa. Intensiivijapanin maikka venailee parhaimmillaan kymmenen minuuttia, jotta kaikki olisivat paikalla ja ehtisivät tehdä pienen testin (jonka vaikutus arvosanaan on mulle vähän mysteeri). Kirjekurssin maikka on poikkeuksetta itse viisi minuuttia myöhässä. Ainoa, jota asia edes vähän tuntuu hetkauttavan, on roolipelikurssin maikka, mutta tämäkin johtuu vain siitä, että joidenkin myöhästeleminen ja eri aikoihin saapuminen saattaa sotkea aiemmin tehtyä parijakoa.

Ennen Japaniin saapumista meille taottiin kalloon, et myöhästyessään on osattava pahoitella tilannetta oikein ja selittää syy, mutta kukaan ei sitä täällä kyllä tee. Vessaankin saa livahtaa lupia kyselemättä (hah) eikä opettajat muutenkaan kohota kulmiaan, jos joku yhtäkkiä katoaa luokasta.

Voi toki olla, että tämä erityiskohtelu johtuu vain siitä, että ollaan ulkomaalaisia ja japanilaiset opettajamme ovat jo aikoja sitten luovuttaneet ulkomaalaisten törkeyden suhteen, mutta ei tää varsinaisesti rohkaise pitämään hyvistä tavoista kiinni. Vessaluvan pyytelyn oon lopettanut jo aikoja sitten, mutta en edelleenkään pysty menemään tunnille myöhässä sanomatta edes paria pahoittelun sanaa. Jotain on jäänyt munkin päähäni.

2 kommenttia:

  1. Se vaaleanpunainen systeemi nuudeleissa on yleensä narutomakia tai jotain muuta vastaavaa kokoonpuristettua kalajuttua... >< Ei maistunu edes hyvälle ja ajatus prosessoidusta ja värjätystä kalasta on muutenkin aika etova.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noniin, eli olihan se kalaa :D Sitä epäiltiinkin. Eihän se sinänsä ei liikuta universumia suuntaan tai toiseen, ettei toi mun elimistööni päätynyt, mut ihan hyvä etten syöny!

      Poista