perjantai 4. tammikuuta 2013

Pedro Hietanenkin on joskus surullinen

Tällanen viiksekäs kaveri löytyi Ikebukurosta. Lasitetussa kopissa uikuttamassa. Pommimaisesta ulkomuodostaan ja varsin inhimillisistä piirteistään huolimatta hän ei ole kissaksi pukeutunut ihminen, vaan ihan oikea misu.


Jotkut saattavatkin muistaa mun syyskuisen ensivisiittini Shinjukun Calico-kissakahvilaan. Tästä kerrasta mulla ei ole mitään huonoa sanottavaa: tilat olivat viihtyisät ja siistit (ei voimakasta virtsankatkua ja niin edelleen), kissat pääsivät halutessaan pois ihmisten luota yksityisiin tiloihin ja ne vaikuttivat muutenkin onnellisilta ja tottuneilta ihmisiin.

En kuitenkaan sano, etteikö kissakahvila olisi konseptina täysin ongelmaton, sillä vaikka asiaa katsoo miltä kantilta tahansa, kissa ei ole mikään laumaeläin ja tuskinpa muutenkaan luotu jakamaan pientä tilaa 20 muun katin kanssa saatika olemaan vieraiden ihmisten räplättävänä kymmenen tuntia vuorokaudessa. On rotuja ja yksilöitä, jotka nauttivat jatkuvasta huomiosta ja muiden kissojen kanssa seurustelusta, mutta ei sitä silti millään voi sanoa kissan perusluonteenpiirteeksi. Toisekseen, vaikka olen itse elänyt kissallisessa ympäristössä suurimman osan elämästäni ja oppinut kissojen käytöstä siten varsin hyvin tulkitsemaan, on joskus ihan mahdotonta sanoa, nauttiiko kissa elämästään. Tokihan nää on osittain ongelmia, jotka koskevat pienessä asunnossa pidettäviä lemmikkikissojakin, mutta kissakahvilassa, jossa saattaa olla kymmeniä kissoja mutta vain pari työntekijää, tällaiset tekijät (terveysongelmista puhumattakaan) voivat jäädä helposti huomioimatta.


Calico oli kuitenkin mun mielestä asiallinen mesta, ja samaa olen kuullut kaikilta muiltakin paikassa vierailleilta. Siitä huolimatta, että mulla oli ko. paikasta hyviä kokemuksia, kohdistui mun ja Marin visiitti eräänä iltana kokeilumielessä Shinjukun sijaan Ikebukuron Nekobukuro-nimiseen kissakahvilaan, josta suoraan sanoen tuli lähinnä vaan paha mieli ("Pedrosta" viis).

  1. Kolkkous. Sisälle mentäessä ei otettu ulkovaatteita pois tai vaihdettu jalkaan sisätohveleita eikä näille tavaroille ollut muutenkaan mitään paikkaa. Lattiat olivat kylmät ja kovat ja kaikki hengailivat kahvilassa ulkovaatteissaan - mitään näkyvää likaa ei lattiassa ollut mut tietäen että asiakkaat kävelivät siellä kengät jalassa ei hirveästi huvittanut mennä istumaan lattioille samaan tapaan kuin Calicossa, jossa oli kokolattiamatto. Istumapaikkoja oli melko vähän, joten välistä joutui vaan seisoskelemaan. Ei todellakaan tullut kotoisa olo, tai sellanen fiilis et paikassa voisi viettää koko päivän siitä huolimatta että sisäänpääsy oli vain 600 jeniä ilman aikarajaa (vrt. Calicon 1000 jeniä/tunti.

  2. Epäsiisteys. Pissa haisi. Sisustus oli levoton.

  3. Meteli. Toisessa huoneessa pyöri jatkuvasti kovaääninen kissatelevisio, mut se ei ollut mitään verrattuna toisen huoneen "junaan", jonka "vaunut" olivat lasitettuja pieniä koppeja, jossa kussakin oli kissa tai pari. Tää juna huusi koko ajan typeriä "kuulutuksia" (samanlaisia mitä oikeissakin kulkuvälineissä: seuraavaksi Nekobukuro, seuraavaksi Nekobukuro. Kiitos kaikille matkustajille. Pitäkää huoli ettette unohda mitään junaan.) ja päästi tsukutsuku-ääntä. Siis kenelle idiootille edes tulee mieleen että tällanen äänihelvetti voi sopia kissakahvilaan?

  4. Tilojen ahtaus. Yllä mainittuja koppeja oli paikassa enemmänkin. Paikan pienuus saattoi olla yksi syy niille, sillä kaikki kissat olisivat tuskin mahtuneet kahvilatilaan samaan aikaan. Mutta ei se silti tarkoita että niitä tarvitsisi pieneen lasikoppiin näytille laittaa? Tuli hieman ikävät lemmikkikauppafibat - niissä kun myytävät eläimet joutuvat virumaan lasitetuissa häkeissä päivät pitkät.

  5. Stressi ja terveysongelmat. Ja voin vaan arvailla mistä nämä johtuu. Lasikopissa olleella abessinialaisella oli samanlaista stressikäyttäytymistä kuin monilla isoilla kissaeläimillä eläintarhoissa - se vain käveli koppinsa nurkasta toiseen. En oo ikinä nähnyt kissan tekevän niin joten tää oli melkoinen järkytys. "Pedron" kanssa samassa kopissa ollut kissa kärsi selvästi silmäongelmista ja toisessa ikkunassa olleella skotilla oli todella pahan näköinen nuha.
Tekisi mieli tehdä valitus, mutta en tiedä johtaisiko se mihinkään. Täällä, tuskin. No, ainakin olen levittänyt sanaa eteenpäin ja kertonut kaikille kissakahvilakäynnistä haaveileville, et tuonne ette sitten mene, olkoonkin halvin paikka näillä tienoin. Kyllä eläinten hyvinvoinnista jos jostain kannattaa maksaa.

Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudelleen. Ei huolta, en ole tulossa.
Ainoat hilpeät hetkeni: kuvan maine coon antoi paijata itseään ja vaikutti jopa rauhalliselta kahvilan muihin kisuihin verrattuna.

Ei meidän iltamme täysin pilalle mennyt: siitä piti huolen Ikebukuron Luminen ravintolamaailma. Kun marraskuussa oli aika käyttää Yataimurasta saadut massit Machu Picchu -ryhmän kanssa, osallistuin itse aikasyistä vain alkoholilliseen tapahtumaan. Aiemmin samana päivänä ryhmän muut jäsenet olivat kuitenkin käyneet syömässä, ja paikaksi oli valikoitunut parin jäsenen ruokarajoitteista johtuen Haabesuto, luonnolliseen ja kasvispainotteiseen ruokaan keskittyvä buffet eli baikingu (viikingistähän se). Kommentit olivat erittäin positiivisia, joten laitoin raflan nimen ylös tulevaisuuden varalta.


Aikamoiseksi syöpöttelyks se sitten menikin. Homma toimi siis näin: 1700 jenillä pääsi nauttimaan puoleksitoista tunniksi buffetin antimista, ja 199 jenin lisämaksu avasi ovet myös juomapuolelle (oletusarvoisesti sai siis vain vettä). Ruokavalikoima oli kasvissyöjälle mieleen: salaattipöytä oli runsas, monipuolinen ja freesi (ja sieltä sai pähkinöitä!), lämpimien patojen antimista suuressa osassa oli käytetty soimiitoa eli soijasuikaleita, -rouhetta ja -leikkeitä, erilaisia kasvislisukkeita oli vaikka kuinka paljon ja jokaisen ruoan vieressä oli kyltti, josta näki mitä allergisoivia aineksia (kalat, kananmuna, jauhot, maito...) safka saattoi sisältää. Lihaa ja kalaakin oli, mut ne keissit oli aika selkeitä tapauksia (jos jossain lukee tori no karaage ja lautaselle on mätkitty epämääräisiä lihamöhkäleitä, voi olla aika varma et niitä ei kannata kokeilla) ja henkilökunta osasi myös avustaa kun parista ruoasta halusin vähän kysellä.

Mun feiviksiä oli erityisesti kasvispitsa (jotenkin tosi simppeli mut maukas), soijalihasta tehty kiinalaishenkinen pata, seesaminsiemen-bataatti -hässäkkä ja jälkkäripuolen hillittömän maukas ja tuhti soijakerma (vannon, et yritän ettiä vielä jostain tofukeittokirjoja, jotta oppisin noin hyvää itsekin tekemään). Kaikkea tuli syötyä kuitenkin vähän liikaa - yhteensä taisin vetää kolme tarjottimellista, heh heh - joten ryokanille palattuani laatta lensi. Ei pitäis innostua niin paljon kun saa oikeaa ruokaa.


Tiistaina käytiin katsastamassa Odaiban Venus Fort. Oli kyllä todella kummallinen mesta eikä kaupatkaan olleet mitenkään erityisen houkuttelevia. Sisustukseen kyllä oli ilmeisimmin panostettu (kuten alla olevasta kuvasta näkyy).


Jos Ikebukuron kissakahvila oli kamala ja ahdistava, niin mites nää eläinkaupat sitte? Sen verran on Japanissa yritetty vaikuttaa asiaan, että nykyään kaupat eivät saa olla niin myöhään auki kuin ennen, mutta surkuhan siinä tuli kun katseli niitä kaikkia koiranpentuja lasikopeissaan.


Rasittavan ja varsin hedelmättömän (no, kyllä mä jotain löysin) shoppailupäivän päätteeksi mentiin katselemaan Rainbow Bridgeä ja hillittömän kaunista auringonlaskua.












Japania mauttomimmillaan, tai jotain.

Nekobukuron aiheuttaman pettymyksen takia oltiin jo suunniteltu menevämme Calicoon jonakin päivänä, mutta Aqua Citystä löytyikin yllätys: kissakahvila, jonka kaikki "työntekijät" olivat pentuja! En tiedä pitäisikö kyseistä paikkaa edes nimittää kahvilaksi, koska kyseessä oli enemmänkin eläinkaupan yhteydessä toiminut huone, jossa sai hengailla ja leikkiä myynnissä olevien kissanpentujen kanssa, mutta koska mesta toimi samalla periaatteella kuin kissakahvilat muuten, ehkä sen voi sellaiseksi laskea. Niin onnellisia, tyytyväisiä ja aktiivisia kissoja en ookaan vähään aikaan nähnyt, eikä 700 jeniä puolelta tunnilta tuntunut ollenkaan pahalta hinnalta. Kissat oli oikeasti kiinnostuneita kaikista ja kaikesta ja yksi pieni skottivauva tuli antamaan mulle koko ajan pusuja. En kestä.


Pöllö!
Pöllö!
Ne tuli itse syliin!
Pitihän meidän purikurakin yhdessä napata. Olisi
voinut tosin kivemmalla masiinalla ottaa, mut
ei tajuttu. ^^


























On kai sitä tässä kuitenkin niitä omia kissoja ikävä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti