torstai 21. maaliskuuta 2013

Kii, part. 5

Kii-saaga päättyy näihin sateisiin kuviin. Tuntuupa tosi oudolta katella tätä kuvastoa, kun tästä reissusta on aikaa jo yli kuukausi ja sinä aikana vuodenaika ehtinyt vaihtua aivan täysin. Keväinen Tokio on tällä hetkellä huikean kaunis kirsikankukkamerineen - en vaan voi saada näistä maisemista kylläkseni. Oon todella onnellinen, että vanhempani aivan sattumalta päättivät tulla juuri seuraavaksi viikoksi kyläilemään, koska tätä nättiä Japania on paljon kivempi esitellä kuin synkeää ja hyistä talvikuvastoa - ja onpahan ainakin helppo keksiä, mitä tehdä. Eipä sillä, ei me nyt aivan pelkkää hanamia olla harrastamassa, sillä ensi viikolla tie vie muun muassa Kiotoon. Tällä kertaa ko. kaupunki ei toimi mulle vain välietappina tai etäisenä maisemana bussin ikkunasta, vaan pääsen ihan kunnolla paikkoja tsiigailemaan. Jees.

Perjantai, Kiin-reissun viimeinen retkipäivä: päiväreissu Kushimotoon (串本). Sen lisäksi että paikka on Japanin pääsaari Honshuun eteläisintä kolkkaa, sijaitsee siellä muutama nähtävyyskin, joskin niiden kiinnostavuudesta (turkkilainen muistomerkki, jepjep) voi olla montaa mieltä. Näistä meitä kiinnosti lähinnä Hashigui-kivimuodostelmat (橋杭岩, Hashigui iwa), ja into lähteä pyörimään alueella latistui entisestään kun saatiin selville, että perjantaina saataisiin vettä niskaan.


Ja vettähän tuli. Aamuherätys oli taas kivasti kahdeksalta ja verhojen avaaminen paljasti aiempaakin synkemmän näkymän. Kun kerrottiin päiväsuunnitelmistamme hostellin tädille, tämä suositteli menemään Kushimoton Royal Hotelliin lounaalle, kuulemma hyvää. Japani viimeistään on saanut mut epäilemään kaikkea mihin on ympätty sana royal koska yleensä sillä markkinoitava palvelu tai roina on kaikkea muuta. Enkä muuten erehtynyt nytkään.

Yllä voi nähdä minkä kyläsen pysäkin tulimme matkallamme ohittaneeksi. Taiji, niin lähellä mutta niin kaukana. Kuten Cove-dokumentissa todettiinkin - ulkoa päin paikka näyttää kuin miltäkin valaiden paratiisilta. Toi asema oli yksi huikeimmista ja kauneimmista mitä olen täällä nähnyt, voin vaan todeta et harrastettaisiinpa seinätaidetta laajemminkin. Valitettavasti moni kakku päältä kaunis.


Perillä sade oli hieman hellittänyt. Ankea ja harmaa rojaalinen hotelli nökötti näkyvästi korkean mäen päällä.

Käytiin eka kattelemassa vähän matkamuistoja. Haita purkissa, valasta tahnana, delfiinejä avaimenperinä, so on and so forth. Jos kiinnostaa maailman suurimpien nisäkkäiden mussuttaminen niin Japani taitaa olla paras paikka pyhiinvaellukselle, täällä mokomalla tavalla tehdään näköjään oikein kivasti hilloa. Tieteelliset tarkoitukset, sallikaa mun nauraa.

Lounaspaikka sitten. Tuli ruotsinlaivafiilis, mut jollain painajaismaisella tavalla. Näytti buffetilta, mut tarjolla vain kaksi menuuta eli turha oli haaveillakaan niistä Silja Linen loputtomista murovalikoimista ja jugurteista. Mikään vaihtoehdoista ei käynyt mulle, joten pyysin leipää ja salaattia. No eipä mulla ollut edes nälkä.
 Oli kuolemanhiljaista. Suuren salin toisessa päässä istuivat paikan toiset asiakkaat. Jossain vaiheessa alkoi melkein hykerryttää tilanteen absurdius.


Aterioinnin jälkeen kaivattiin pientä makeaa. Edellisen päivän umepehmis oli osoittautunut todelliseksi hitiksi, ja niinpä mentiin baariin jäätelölle. Tiskin takana ei ollut ketään, ja yritettiin siksi kovasti viittoa ja huitoa viiden metrin päässä työskennellyttä (lue: täysin vapaana ollutta) työntekijää luoksemme. Lopulta kun mentiin sanomaan et haluttaisiin tilata, tyyppi ilmehti kuin häntä olisi jotenkin verisesti loukattu. Ihme meininki. Oli antaa mulle liian vähän vaihtorahaakin. Jäätelöt tuotiin pöytään saman kyrpänaaman kera, ja jäi vähän fiilis et ollaanko me nyt ihan oikeasti Japanissa.

Jossain vaiheessa tuli kuulutus, että seuraavaksi olis luvassa palohälytyksen testaus ja siinä sit kuunneltiin muutama minuutti "TULIPALO TULIPALO" -jankutusta ja pillien sointia. Samaan aikaan hotelliin astui bussilastillinen väkeä, ja mietin et olikohan niitä yhtään varoitettu.

Vessasta löytyi ilmoitus, et hotellista löytynyt norovirusta, pesethän käsiäsi vähintään 30 sekuntia lämpimällä vedellä ja huolellisesti saippuoiden. Terve. Tosi royal meininki.


Hotellilounas oli kuitenkin toimiva ajantappotapa sikäli, et sade oli poistuessamme lakannut kokonaan!


Takaisin alas kävellessämme näimme jo kaukaa miten meitä lähestyi kaksi pientä koulutyttöä. Voin vain kuvitella miten harvoin nekään ovat koskaan nähneet ulkomaalaisia, sillä saimme luonnollisesti aika paljon tuijotuksia. Ja kohdatessamme nää halus jopa tervehtiä :) 

Oon kokenut samaa nyt useammankin kerran Japanissa - Tokiossa tai ei - ja pikku hiljaa oon päässyt yli siitä ahdistuksesta ja outouden tunteesta, kun joku ventovieras moikkailee. Tai no, se varsinainen ahdistus alkaa vasta sitten, kun tällainen ventovieras ihminen alkaa höpötellä eikä tajua jättää rauhaan parin minuutin sananvaihdon jälkeen. Jos jokin "sanonta" niin kuuki yomenai jos mikä on päässyt vakiokäyttööni. Sitä voi kätevästi käyttää ihmisistä jotka ei osaa ns. lukea tilannetta. Ja varmaan mä syyllistyn tähän joskus ihan itsekin ollessani tekemisissä eri maista ja kulttuureista tulevien ihmisten kanssa.


Kivet häämöttää taustalla! Käytiin vähän lipsumassa rantaliejussa.




Ihmisiä!



Rantaliejusta löytyi mm. kuollut mustekala. Kumma kyllä toi ei kelvannut lokeille, liekö ollut jo pilalla.


Kivien lähelle pääsy oli kanssa yhtä steppailua kerrakseen. Kivet olivat tavallaan omalla pikku "saarellaan", joka ei ollut aivan veden saartama, mut kuitenkin vähän hankalasti saavutettavissa. Mä uhrauduin ja kastelin vähän jalkojani päästäkseni toiselle puolelle tajutakseni myöhemmin paikan olevan lähestyttävissä muillakin keinoin. 


Näitten takia tultiin hei :--D kivetkin on parempia Japanissa vai miten se meni?!


Pieni jännävapina tuli kun tajusin että noi allot saattaakin yhtäkkiä yllättää.



Meillä oli seuraa. Haukkoja, haukkoja kaikkialla. Koko ilma oli täynnä niiden kiljahduksia.



Otin paljon älykkäitä poseerauskuvia. Duck facet jätin tällä kertaa kotialbumiini.

Lauantaina oli edessä paluu kotiin, mulla Tokioon ja K&C:n tapauksessa Kiotoon, nuo onnekkaat. Olin varannut bussiliput aiemmin samalla viikolla ja enää piti huolehtia siitä, että pääsisin Nagoyaan ajoissa, sillä sieltä mun olisi määrä jatkaa matkaa. Hyvällä tuurilla meidän piskuisesta kyläpahasesta kulki kuin kulkikin juna suoraan Nagoyaan ja aivan passeliin aikaan bussiani ajatellen, mutta kyseinen kulkupeli oli tietysti luokkaa erikoinen ja pikainen. Joten maksoin pelkästä junalipustani 7000 jeniä. Sillä sain kuitenkin paitsi suoran ja nopeahkon menolipun, myös mielenrauhan - olinhan liikkeessä nyt yksin ja tekemässä vaihtoa kaupungissa jossa en ollut ikinä käynytkään. Tää ei ehkä ole niin ongelma Japanissa, jossa julkinen liikenne toimii varsin loistavasti ja pientä ihmistä ohjaillaan oppain, tienviitoin, kartoin ja kuulutuksin vähän liiankin kanssa, mutta pientä lisästressiä kuitenkin.


Mummohostellin check-out oli jo 9.30 aamulla, joten meillä oli runsaasti aikaa tapettavana ennen juniamme - mun junan oli määrä lähteä joskus kahdentoista jälkeen, kuten Kaisalla ja Camillallakin. Mentiin katsomaan josko ensimmäisen illan ruokapaikkana toiminut kinkkilä olisi ollut auki, mutta ei, joten parkkeerattiin satamaan nauttimaan auringon lämmöstä. Ja haukkojen huudoista.


Ne haukat! Jos Suomessa lokit vievät kädestä kaiken hampurilaisista jäätelöön, niin Japanissa samanlaisia rohmuja on haukat. Meiltä putosi vahingossa mereen pari sipsiä eikä kauaa mennyt kun takaamme kuului jo äänekäs suhahdus ja jokin peto lehahti herkun nappaamaan. Aissaatana. Kuumotus.


Paluu Tokioon kului väsyneesti mut yllättävän sujuvasti! Viimeistään tällaiset pienet reissut ovat olleet kivaa näyttöä siitä, että pärjään tässä maassa kielitaidollani ja reippaudellani ihan hyvin. Voin nimittäin häpeäkseni myöntää, että kaikista itsenäisyyspyristelyistäni huolimatta sorrun toisinaan avuttomuuteen ja inhoan kaikenmaailman turhaa kyselemistä, avun pyytämistä ja selvittelyä varsinkin jos joudun toimimaan kielellä jota en täydellisesti handlaa. Vaikka täällä oonkin saanut ihan mielettömästi vertaistukea ja apua tyhmiin kysymyksiini eikä läheskään kaikkea ole munkaan täytynyt itse selvittää, on Japani ollut ihan kasvattava kokemus reipastavana tekijänä.

Muistan vielä sen, kun alussa oli ihan jäässä aina kun piti jotain sanoa, mut nykyään siitä vaivasta on sentään päästy eroon. Kynnys jutella niitä näitä ventovieraille ihmisille on myös madaltunut, mikä on mun kohdalla suuri saavutus. Ei sillä ettenkö olisi edelleen hyvin pitkälti jäätävä suomalaisklisee - joku small talk jenkkien kanssa ei suju vieläkään kuin vaivoin ja kiusallisesti - mut ehkä tässä on vähän henkistä kasvua tapahtunut kuitenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti