tiistai 4. kesäkuuta 2013

sen näkee naamasta

Toukokuun helteet on alkaneet pikku hiljaa vaihtua kuusiviikkoisen sadekauden, tsuyun (梅雨), kostean nihkeään meininkiin. Vaikka oonkin koko vaihtoni aikana odotellut tätä aikaa lähinnä kauhulla, ei tää kesä vielä ihan kohtuuttoman hirveältä tunnu. Niinä päivinä kun sataa (ei edes joka päivä!) sateen laatu vaihtelee lyhyestä kuurosta koko päivän kestävään ällöttävään kaiken läpäisevään sumutukseen, jolta ei edes sateenvarjo pelasta. Viimeksi mainittu laji on sitä kaikkein kuvottavinta - sitä joka vie fiiliksetkin harmaisiin tunnelmiin.

Kuumaa ja hikistä täällä on kuitenkin, minkä huomaa kaikkialla juoma-automaattien valikoimista (about kaikki tarjolla olevat virvokkeet huutavat olevansa tsumeta~i, kylmääää) kosmetiikkahyllyihin. Vaikka mustapäät vaikuttaakin olevan kaikkien täällä myytävien lukemattomien ihomatovoiteiden perusteella Se Kaikkein Huolettavin Ulkonäköongelma, tuntuu kuin kesän myötä keana-tuotteiden (毛穴, 'ihohuokonen') määrä olisi suorastaan räjähtänyt. Huokosten ronkkimiseen on tarjolla kaikkea mekaanisista vempeleistä karvat repiviin kasvonaamioihin ja mustapäälappuihin. Ennen-jälkeen -kuvien esimerkkitapaukset ovat pahimmillaan sitä tasoa, et mallien ihossa voi nähdä jo jotain liikettä. Myönnän olevani itsekin ällö ja kokevani suunnatonta nautintoa nähdessäni omien ihomatojeni tarttuneen sankoin joukoin liimapaperiin. Omiin suosikkeihini kuuluu muun muassa Elizabethin huokosia löysentävä ja näin ihomatojen irrottamista helpottava geeli, Bioren mustapäälaput sekä Sanan huokosiin keskittyvä tuotesarja.

30 astetta lähenevät lämpötilat ja virtaava hiki ovat kuitenkin pakottaneet vielä järeämpiin keinoihin. Jos jotain tulen kaipaamaan Japanista, niin aburatoreja, naamarasvan poistoon tarkoitettuja lappusia joita ilman en päivääkään kestä. Suomen puuteripaperit (jos niitä edes on useampaa lajia niiden Sokoksella myytävien lisäksi) ovat niin säälittäviä, että turvaudun ennemmin jopa kaupan kuitteihin. Joka-aamuinen pakkelointioperaationi sisältää tätä nykyä myös talineritystä kontrolloivan voiteen, ja haussa on vastameikatun olemuksen koossapitävä suihke. Ennen Suomeen paluuta tullen myös hamstraamaan mukavan määrän täkäläisiä silmänrajaustusseja - feivikset! - koska kaikki kokeilemani länsimaalaiset tussit tekee musta pandakarhun alta aikayksikön. Täällä en muista kertaakaan nähneeni kenelläkään sellasia järkyttäviä tuhrusilmiä, millaisiin Suomessa törmää jatkuvasti.

Kaiken maailman iho-ongelmista kärsineenä ja edelleen kärsivänä ihmisenä oon ilokseni todennut, että Japani haastavine olosuhteineenkin (ruoka, ilmasto...) on parantanut mun naamaa sen verran, et en oo paisen paisetta nähnyt pariin kuukauteen. Iso kiitos siitä mennee paikallisille ihonhoitotuotteille, joita oon hamstrannut aiemminkin, mut täällä helpomman saatavuutensa ansiosta entistä enemmän. Suomessa ongelmaihon hoitoon on tarjolla lähinnä kuivattavia myrkkyjä, jotka pahimmillaan aiheuttavat lisää ongelmia. Täällä vastaus kaikkeen on kosteutus, kosteutus ja kosteutus. Ja hellävaraisuus.

Muutama kuva toukokuulta! Tarinat vanhempain-visiitistä ja Sendain-reissusta tulossa joskus :--)


Löysin törpön täysin kasvipohjaista soijajugurttia (niissä ei-vegaanisissahan on -hoh hoh- liivatetta), mitä en uskonut ennen tänne tuloani olevan edes olemassa. Oli aika tylsän makuista, joten odottelen jo vähän et pääsen syömään Alproa ja testaamaan uusia makuja. 

Tässä huomataan myös taas Japanin ärsyttävyys supermarkettien suhteen, sillä koskaan ei voi luottaa siihen mitä tuotteita minkäkin ketjun puljusta löytyy. Jos hassahdan jugurttiin x, on melko varma että viikon kuluttua jugurttia x ei enää saa kaupasta, josta sitä alunperin ostin. Tietyt tuotteet on hankittava tietyistä kaupoista. Vihannekset toisista. Maitotuotteet toisista. Eikä edes se, että liikutaan Tokion keskeisimmillä alueilla takaa parasta valikoimaa: oon monesti löytänyt uusia tuotesuosikkeja jostain aivan skutsista ja jäänyt niitä sitten matkojeni jälkeen syvästi kaipaamaan.





Kävinpä vihdoin Mitakan Ghibli-museossa! Paikan viehättävyyttä ja kiinnostavuutta lisännee rajoitettu pääsy: liput on varattava Lawsonin automaatista huomattavasti etukäteen, eikä kuukauden loppua (seuraavan kuun liput tulevat muistaakseni myyntiin aina 10. päivän paikkeilla) kohden paikkoja ole useinkaan enää yhtään jäljellä. Mesta oli ehdottomasti käymisen arvoinen vaikka meidän visiittipäiväksi valikoituikin lauantai, jolloin jaloissa pyöri miljoona kirkuvaa lasta.


Museossa näytetyn lyhytelokuvan めいとこねこバス (Mei to konekobasu) inspiroimana ostin tällasen mustan tuijottelevan tyypin, jonka olemus muistuttaa läheisesti mun esitelmähermoilua.


Tehtiin okonomiyakia :3
(Ravintolaan meneminen kun olisi ollut ilmeisesti liian kallista......)

Ja sit armotonta ruokakuvaspämmiä koska en kestä. Ehdotin tytsyille taas ruokatreffejä uuden kasvisraflan katsastamisen merkeissä. Mishukun sydämestä löytyi todellinen aarre, vegaaniseen Hawaii-henkiseen mättöruokaan keskittyvä Olu 'olu Cafe, joka meni kertaheitolla ravintolalemppareihini. ^o^ 

Ihan joka päivä Olu oluun ei ole menemistä, sillä sijainti ei ole mitenkään keskeinen. Saatiin myös kokea pieni seikkailu, kun junat lakkasivat kulkemasta jälleen kerran "henkilövahingon" (lue: itsemurhan) vuoksi ja jouduttiin miettimään reittimme uudestaan. Setagaya-kun pimeillä kujilla aikamme kuljettuamme paikka kuitenkin löytyi, eikä siellä ollut ennestään kuin kaksi asiakasta. Kuinka sääli!


Valkosipuliedamameja. En oo ikinä älynnyt maustaa edamameja mitenkään erityisesti, mut täytyy kyllä ehdottomasti kokeilla.


Gyoza-nyyttejä. Näitä ei ikinä oo missään kasvisversioina, joten nyt oli pakko repäistä!


Chenin vegeraamen. Sama homma kuin gyozan kanssa, eli ilman lihaa tätä nuudelihässäkkää ei saa kyllä mistään...


Meitsin annos: friteerattuja soijapaloja riisipedillä. Oon nyt syönyt vastaavia palluroita parissakin paikassa, ja kummallakin kerralla oon jäänyt kaipaamaan vain yhtä asiaa. Reseptiä. :o)


Rosan takoraisu. Hyvää tääkin.


Syömisestä ei meinannu tulla mitään, kun kaikkien piti saada ottaa ensin kuvat safkoista. Perus.


Sonian vegelihalautanen, joka pisti syöjänsä epäilemään paikan vegaanisuutta.


Jälkkäriksi ananasjäätelö.



<3
Oli kyl ihan huippu paikka!


Kaupasta löytyi vielä keksejä, jotka eivät lähteneet tuona päivänä mukaan. Onomatopoeettisten ilmaisujen Japanissa tällaset tuotenimet on ihan arkipäivää: horo horo meinaa (pulun ääntelyn lisäksi) suussasulavaa tai suuhun murenevaa suutuntumaa ja kari kari on rapea pureksittava.


Satuinpa myös käymään kulttuurikurssini kanssa sumoa katselemassa. Siitä huolimatta että kyseessä on Japanin kansallislaji, ei tällaisia mahdollisuuksia useinkaan heru. En kuitenkaan ymmärtänyt säännöistä tai pelin kulusta juurikaan mitään minkä takia keskityin lähinnä Nean kanssa juoruiluun. Tulipahan koettua.
(Minkä totesin tässä jokin aika sitten myös kabuki-teatterikokemuksen jälkeenkin. Kamalan unettava kokemus, mut kokemus kuitenkin. Saa nähä kuinka paljon pilkin ensi lauantaina, kun vuorossa on Nō-teatteri.)

Loppuun vielä kattausehdotus, jonka löysin Veggy-lehden reseptiosiosta. Mikä ei kuulu joukkoon?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti