lauantai 7. syyskuuta 2013

Huikean huikea Sendai, osa 1

Suomi-fiilispäivitys, part 3: selkenevien kuvioiden myötä selkenee myös mieli. Duunia tiedossa (jopa kaksin kappalein, mitä tämä nyt taas on?), tämän vuoden opiskelusuunnitelmat melko selvillä, vanhemmaton koti näköpiirissä lähitulevaisuudessa. Vaikka täällä edelleen rassaa miljoona ja sata asiaa joista en jaksa enkä viitsi kirjoittaa, ei tää niin pahalta vaikuta ehkä kuitenkaan. Ehkä. Okei, ikävä Japaniin on valtaisa eikä tätä raastavaa kaipuuta helpota lainkaan tän vuoden vaihtarien innokkaat puheet ja hehkutustilapäivitykset, mut kai tätä nyt jonkin tovin sietää.

Kevätlukukauden kurssien arvosanat pamahtivat Wasedan portaaliin tällä viikolla, ja joukkoon mahtui pari yllätystäkin. Yllättävää ei ollut se, että kaikki arvosanat tuntuivat heijastelevan vain ja ainoastaan läsnäolon määrää: niiltä kursseilta joilta olin ollut poissa useammin kuin kerran, olin saanut A:n, kun taas kaikki loput olivat A+. Viis niistä miljoonista läksyistä, esitelmistä ja esseistä joita piti vääntää, tärkeintähän opiskelussa on se että kunnioittaa opettajaa läsnäolollaan ja jaksaa raahata ahterinsa tunnille siitä huolimatta jaksaako tunnilla tehdä mitään. Jep, mikä logiikka?

No pari ylläriä: itsenäiseen työskentelyyn perustunut ääntämiskurssi, jolle en tehnyt oikeastaan mitään, oli tietysti aaplussan arvoinen. Anteeks mitä? Ideanahan tuolla on postailla mahdollisimman usein kurssin foorumille ja lähettää mielellään joka viikko ääntämisharjoituksia. Kirjoitin BBS:än kaksi kertaa ja ääntämistsekkaukseen lähetin sulosointujani niin ikään kaksi kertaa, ehkä tsägällä kolme. Kurssimateriaalia en oikeastaan jaksanut käydä läpi kuin passiivisesti ja jonninjoutavaa loppuesseetä ei tarvinnut kovin kauaa näpytellä.

Toinen hauska ylläri oli lauserakennekurssin A+. Edistyneen tason japani on edelleen sellanen asia joka menee kyllä paikoin niin yli hilseen, mut Tanaka-sensei nähtävästi arvosti ainakin mun influenssa-ainettani! (Joo. Kokeessa ei pitänyt olla mitään muuta kuin monivalintoja, mut loppujen lopuksi siinä oli kaikkea muuta kuin monivalintoja. Enhän mä mihinkään monivalintakokeisiin lue, ajattelin, ja sit siellä olikin mm. aine aiheesta "Kirjoita uusista influenssamuodoista" minkä näkiessäni teki mieli itkeä.)

Avautunen joskus vielä noista kursseista ja teen jonkun kouluyhteenvedon, tietysti nykyisen elämäntilanteeni ja aikani sen salliessa.

Mut nyt taas vanhaa kuvasatoa! Todettakoon, et näistä Sendain-matkan tarinoista olisin halunnut kirjoitella jo monta kuukautta sitten. Tästä mun ja Momokan retkestä koilliseen Japaniin tulee nimittäin nyt syyskuun myötä jo kuluneeksi neljä kuukautta, joten monta pientä hauskaa detaljia on päässyt varmaan unohtumaan. 

En tiedä tarkkaan miksi, mutta Koillis-Japani oli mulle vaihdon aikana sellanen paikka, jossa oli päästävä käymään. Osaltaan tähän vaikuttaa tietysti - eipä tätä kieltääkään voi - kahden vuoden takainen Sendain maanjäristys ja kaikki sitä seurannut tuho. Muistan katsoneeni ennen Japaniin lähtöäni Google Mapsin kuvasatoa alueelta: romahtamaisillaan olevia pystyyn jätettyjä rakennuksia, epämääräistä roinaa siellä täällä, autiota maisemaa toisaalla. Halu päästä käymään Sendaissa oli mulle vähän sama kuin yhtäläinen halu päästä käymään Tšernobylissä tai Pohjois-Koreassa. Tykkään puhtaasta hupimatkailusta, mutta kaipaan toisinaan myös ajatuksia herättäviä, pysäyttäviä, sivistäviä retkiä. Tässä tapauksessa kyse on vielä kohtuullisen tuoreesta tapahtumasta, joka on varmasti vielä paikallisten muistissa ja vaikuttanut tavalla tai toisella näiden elämään. Mahdollisuus kuulla ihmisten tarinoita ja antaa muutama roponen alueen kehittymiselle turismin muodossa toimi myös motivoijana - en kai mäkään lähtisi vaan uteliaisuuttani tirkistelemään.

Ichibanchou-kauppakujalta (一番町), joka käveltiin aika monta kertaa edestakaisin...
Ehkä olin päässyt liian hyvän makuun vanhempieni visiitin myötä, kun menopeliksi koillisen perukoille meille kelpasi vain luotijuna. Mut ah sitä nopeutta ja sujuvuutta~ Jälleen sen sanon, mut jos olisin rikas ja asuisin Japanissa, jättäisin yöbussit ja muut selän- ja jalanraastajat väliin ja hurruttelisin vain luotijunilla.

Koska M:n yöbussi saapuisi Kiotosta Tokioon jo aamuvarhain, päätettiin ajoittaa lähtö myös aikaiseksi. Tavattiin Tokion asemalla kahdeksan aikoihin, hypättiin Hayabusa-junaan kello 8.20 ja kömmittiin ulos 300 kilometriä kauempana jo ennen kymmentä! Olo oli pässi ja väsynyt, eikä meillä ollut kovin selkeää karttaa hotellistamme, joten aikamoista kiertelyä saatiin ensin harrastaa. Asiaa ei auttaneet kartat, jotka Japanissa eivät ole ollenkaan selkeitä vaan muuttavat "näkökulmaa" ja suuntaa niin, että tyyliin jokainen kartta tuntuu olevan väärinpäin.

Pienen tallustelun jälkeen löydettiin kuitenkin Monte Hermana, söpö pikku hotellimme joka osoittautui sekin aika löydöksi. Löydöksi sitä voinee kutsua jo siksi, että aloitettiin tää koko reissun suunnittelu ehkä viikkoa ennen lähtöä, joten oli ylipäätään pieni ihme että löydettiin mitään majapaikkaa. Meinasi tulla itku kun kateltiin katkeilevan skype-yhteyden välityksellä yhdessä hostelworldia (tai Momoka katto, itsehän en päässyt edes avaamaan sivuja) eikä missään näyttänyt olevan enää tilaa, ja melkein teki mieli luovuttaa.
Sen opin kuitenkin Japanissa, että se tieto mikä löytyy englanniksi on yleensä murto-osa kaikesta siitä informaatiosta mitä voi japaniksi löytyä. Kiin-retkien aikaan muistan kuinka yritin varata eräästä hostellista huonetta englanniksi tuloksetta, mutta kielen vaihto japaniin muutti tilanteen täysin, ja yhtäkkiä olinkin tervetullut vieras. Näppärän googlettelun kautta löysin japaniksi tälläkin kertaa piiiitkän listan hotelleja ja hostelleja, joissa a) oli tilaa ja joista b) ei mainittavia summia tarvinnut pulittaa. Täydellistä!


Koska sää oli kuulas ja kaunis ja oltiin aikaisin liikkeellä, päätettiin heti laukut hotellille jätettyämme lähteä pienelle päiväretkelle Akiuun vesiputousta katselemaan. Vaikka Golden Week toi mukanaan poikkeuksia liikenteeseen (toi päivä taisi olla niitä oikeita juhlapäiviä), huomattiin että meidän bussi kulkisi melko myöhään ja vielä kerran tunnissa. Jostain syystä ei oltu oikein tarkistettu mitään tarkempia aikataulutietoja netistä, mikä (kuten myöhemmin tässä tulee ilmi) olisi ollut ihan paikallaan!

Bussimatka kesti joku tunnin-puolitoista (on tullut myös huomattua että ns. lähistön nähtävyydet ovat joskus kaikkea muuta kuin lähellä) ja sen oli määrä maksaa 780 jeniä. Oltiin jo perille päästyämme valmiita maksamaan tuo summa ja hyppäämään bussista, kun eräs nainen silkasta ystävällisyydestä kysäisi oliko meillä jo Sendain Golden Week -passia, jolla pääsisi huristelemaan metroilla ja tiettyjen yhtiöiden busseilla vapaasti 1000 jenin hintaan päivässä. Eihän me tietenkään tiedetty kyseisestä passista mitään, jolloin nainen opasti sen käytössä ja lopuksi pyysi kuskilta kahta passia meille. Niin ystävällistä!


Oltiin kaiketi niin luottavaisia liikenteen suhteen ja tohkeissamme vesiputouksesta, että alkuperäisten suunnitelmien vastaisesti ei menty tarkistamaan, miten busseja menisi takaisin Sendaihin. Alueen kahvion parkkipaikka oli täynnä autoja ja tuntui kun oltaisiin oltu ainoat, jotka tonne olivat julkisilla tupsahtaneet.


Vähän pyhempiä munia ja kuuluisa Akiu ootaki -putous (秋保大滝) korkeammalta katseltuna. Tungos katselupaikalla ei ollut kovin paha, mut ei ollut silti oikein fiilistä alkaa ottaa mitään kuvia itsestä viiden tunnin yöunien, likaisen tukan ja väsyneen olemuksen kera. Perus.


Suojelun alaista pöpelikköä



Näitä kuvia katsellessa tulee väkisinkin mieleen neiti, joka kulki oletetun poikaystävänsä kanssa edellämme jalassaan tappokorkokengät. KORKOKENGÄT! Eikä mitkään kahden tai viiden sentinkään korot kyseessä, vaan reilut +10 cm piikit. Jos mun tai Momokan kengät (mulla kaiketi balleriinat...) ei olleet metsäpolulla rämpimiseen, mäkien kipuamiseen tai jyrkistä, irtohiekkaisista portaista selviämiseen kaikkein sopivimmat, niin entäs sitten piikkikorot? Ihan älytöntä touhua. Oon tavannut näitä söpöjä korkkarireippailijoita ennenkin. Takao-vuorelle kiivettäessä mulla oli lenkkarit ja mukavat kuteet mutta eräällä vastaan tulleella tsiksillä Louis Vuittonin laukku, pitsihepenettä ja liian isot korkokengät, ja meno oli sen mukasta.

Mutku tärkeintä on olla söpö! Mitä se kyljessä oleva poikakin miettisi, jos metsätreffeille laittaisi lenkkarit jalkaan. Lisäksi korkkareissa voi luvankin kanssa olla viehättävä ja avuton, eikä toikaan muija juuri omin avuin töpsytellyt : )


Kuinka monta tiepeilikuvaa otinkaan vaihtoni aikana...



Jos Suomi on kylmä vielä toukokuussa, niin eipä nää koillisen Japanin puutkaan olleet vielä päässeet vihertymään. Aika harmaan näköistä, nyt kun sakuratkin olivat jo kukinnoissaan loppusuoralla.


Yks mun matkan lempparikuvista! Tykkään tosta pariskunnasta tuolla oikeassa nurkassa. Tuntuu tätä katsoessa, että ne olisivat olleet paljon kauempana.


Varokaa karhuja!
Ei ollut (mun paitani otsoa lukuun ottamatta). Eikä apinoita vaikka niistäkin varoiteltiin.
En nähnyt koko Japanissa oloaikanani apinan apinaa, mikä harmittaa. Kaverit kävi toinen toisensa perään kaikkialla paijailemassa ja ihmettelemässä apinoita mut mulla luonnossa elävät apinat on edelleen näkemättä.



Päästiin pienen kiipeilyn ja mutkittelun jälkeen alas! Joku setänen uskaltautui lähemmäs putousta, mut me pysyteltiin alempana.




Paluumatkalla ylös oli metsässä jännä valo.



Kevät oli tuonut mukanaan ötökät. Japani lienee vihoviimeisin paikka isoja kuusi- ja kahdeksanjalkaisia inhoaville ihmisille, mut multa puuttunee jokin suojeluvaisto kun en osaa juuri ötököitä ällötä. Juuri Japaniin saapuessani ehkä hieman risoi äänekkäät hyttyset ja kaikki önniäiset suihkutiloissa, mut hämähäkkien annoin jäädä huoneeseeni. Kun kerran näin sellaisen sängyssäni, totesin väsyneenä vaan et "anna tilaa" ja kävin pitkäkseni. Myrkyllisiä tahi vaarallisia hämähäkkejä ei kuitenkaan Japanissa ole, Australiasta vahingossa maahan päätynyttä ja harvalukuista redback spider -lajia lukuun ottamatta.

(Joo, tiedän ettei araknofobia oo millään logiikalla ja järjellä selätettävä pelko, mut suurin osa tuntuu ällöävän hämähäkkejä ihan muista syistä kuin selittämättömästä fobiasta.)


Kukkaloistoa viimeisimmillään! Tätä mun tulee ensi keväällä niin ikävä.


Päätettiin katsastaa vielä viereinen puisto aikamme kuluksi, kun siellä vaikutti olevan niin nättiä.


Jälleen vaarasta tiedoitellaan. Mulla on näköjään joku juttu ottaa kuvia kylteistä - 危険 ja 注意 taitaa olla mun lempparit...



Oi orastavat puunlehdet!






Istutuksia.


Käytiin vielä ruokakojuilla katselemassa. Ostin pienen kermaleivonnaisen jonka nimeä en millään muista - muistan vaan että siinä luin kuriimu ja sitten kanji jonka lukutavasta en tässä yhteydessä ollut ihan varma. Joten sanoin tyypille että ottaisin tollasen kermalla, mihin tuli pientä vittuilua "kuriimu kurai wakaru" eli "kerman verran ymmärrät". Oli taas vähän jännä kommentti kun ottaa huomioon että sanoin kyllä muutakin. Kuriimu kurai wakarua tuli tosin sit jankutettua koko päivä. Toisaalta ihanan virkistävää tämäkin ettei tuu mitään japanintaitoylistyksiä vaan siitä että sanoo kiitos ja anteeksi.

Ja sit se matkan ensimmäinen vastoinkäyminen!
Oltiin tosiaan katottu, et Akiun suuntaan menisi busseja kyllä reilusti ja aina noin tunnin välein. Käveltiinkin reippain mielin bussipysäkille, jossa meitä odotti karu totuus. Kello oli vasta noin neljä tai yli, mut takaisin Sendaihin ei ollut menossa enää bussin bussia. Pieni hikipisara käväisi otsalla, joten käytiin tarkistamassa vielä toinenkin bussipysäkki, mut silläkään ei ollut tarjota meille hyviä uutisia.
Mitäs tässä sitten, keskellä ei mitään yli tunnin bussimatkan päässä hotellilta. Nettiyhteyttä ei ollut meillä kummallakaan, joten mitään lisätietoja ei noin vaan päässyt tarkistamaan.

Ei siis auttanut muu kuin mennä nöyränä kyselemään ventovierailta apua. Toisen bussipysäkin vieressä oli lasitavarakauppa/kahvila, joka oli piakkoin menossa kiinni. Astuimme sisään ja kysyimme, oliko paikan pitäjällä bussiaikatauluja tai mitään tietoja Sendaihin kulkevista busseista, nyt kun näytti ikävästi meidän silmiin siltä, ettei takaisinpäin olisi enää julkista liikennettä. Nainen alkoi kaivella tiskin laatikoita ja löysi jos jonkinlaista aikataulua. Tämä myös kutsui sivurakennuksesta toisen naisen avuksi, ja lähdettiin yhdessä tarkistamaan pysäkkien tiedot vielä kerran. Totuus oli kuitenkin karu: täältä ei menisi enää busseja. Paikan pitäjä löysi kuitenkin bussin, johon vielä ehtisimme ja joka lähtisi hieman kauempaa, kuumien lähteiden läheltä. Kävelymatkan päässä tämä pysäkki ei kuitenkaan ollut, joten ongelma ei ollut vielä ihan ratkaistu. 

Hetken tuumailtuaan toinen naisista totesi "Isäni heittää teidät sinne", jolloin suuri häpeän ja kiitollisuuden sekoitus valtasi meidät. Ihan kamalaa, hirveen noloa, apua sain jankutettua Momokalle, mut tiesin ettei tässä ollut paljoa vaihtoehtoja.

Kohta vajasta asteli vanhahko mies, jolle tämän tytär selitti tilanteen. Seurasi loputon kumartelu, anteeksipyyntely ja kiittely meidän osalta, minkä jälkeen lähdettiin ajelulle. Pappa ei aluksi juuri puhunut, mutta pienen hiljaisuuden jälkeen käytiin normikeskustelut - miksi olemme Japanissa, miksi osataan japania, missä opiskelemme, jotain Suomesta. Matkan aikana kyllä tajusi, ettei meillä olisi ollut mitään asiaa lähteä kävelemään, sillä pysäkille kesti ajaa yli 20 minuuttia ja pimeys oli jo laskeutumassa kovaa vauhtia. Vaikka mä halusinkin salaa (?) nähdäkin edes vilauksen karhusta, voipi olla että varjojen laskeuduttua olisin ollut toista mieltä.

En tosin raaskinut olla kysymättä, onko niitä karhuja täällä oikeasti.
"Vielä kysytkin! Vaikka kuinka paljon."

Saavuttuamme pysäkille - jonka yhteydessä oli kätevästi pieni myymälä ja lämmittelytila - yritimme kovasti kysellä kelpaisiko pieni bensaraha tai vastaava saamastamme avusta, mutta maksuyrityksemme torjuttiin. Lisää häpeää, mutta myös roppakaupalla lisää kiitollisuutta, kumartelua ja vilkuttelua.

On olemassa klisee kylmistä tokiolaisista, jotka pahimmillaan jättävät sairaskohtauksessa pyörivät ja maassa makaavat ihmiset täysin huomiotta eivätkä välitä ympärillään olevista ihmisistä muutenkaan tai kiinnitä niihin erikoisemmin huomiota. Vaikka mulle tämä tietynlainen välinpitämättömyys onkin sopinut (eipähän saa ulkkarina niin paljon huomiota), tuntuu Tokion jälkeen mikä tahansa muu Japani jotenkin erityisen lämpimältä ja ihmisystävälliseltä. Jo ensimmäisen päivän aikana Sendaissa saatiin kokea uskomatonta ystävällisyyttä ventovierailta ihmisiltä, eikä tällaiset kokemukset lähde mielestä ihan heti.

Teki mieli kuitenkin kiittää meitä auttanutta lasikauppaa. Kiitos netin, puodin osoitetiedot löytyivät helposti, ja muutaman viikon päästä tapahtuneesta lähetettiin kaupan porukoille pieni Suomi-juttuja sisältänyt kiitoslahja kohteliaine kirjeineen. Toivottavasti tuli perille. ^_^


Perille päästyä oli jo ilta tuloillaan. Nälätti, joten mentiin vielä syömään. Ei pahemmin jaksettu ettiä ruokapaikkoja vaan kelpuutettiin tavaratalon "italialainen" mukisematta. 


Tykkäsin raflan ideasta: mahdollisuus tilata kahta makua yhdessä pitsassa! Toi vihannespitsa nyt ei ollut mikään huikea makuelämys, sillä kaali ei vaan kuulu pitsaan. Sitä vaan tungetaan välillä Japanissa kaikkialle sen verrattain halvan hinnan takia - en edes halua arvailla mitä ton lätyn hinnaksi olisi tullut esim. aurinkokuivatuilla tomaateilla, munakoisolla tai edes paprikalla...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti