perjantai 25. huhtikuuta 2014

painavaa sanaa svetareista

Oon tän lukuvuoden aikana ruikuttanut kerran jos toisenkin yliopiston kielikurssien mielekkyydestä, mutta kevään aikana on tullut lopullisesti mitta täyteen. Japanin kohdalla hermoja on kiristänyt yleinen kaoottisuus; aikataulua on jouduttu muuttamaan liki joka toinen viikko, kun ollaan huomattu, ettei tahti ole pitänyt laisinkaan. Oppikirjana käytetty New Approach on sekin harvinaisen tunkkainen opus, jonka tekstit houkuttelevat puoleensa suunnilleen yhtä paljon kuin viikon muhineet tiskit (konkreettinen esimerkki kaoottisesta elämästäni, heipä vaan hei). Ryhdikkyyteni kurssin suhteen on laskenut vaan entistä enemmän, ja uusia tekstejä oon silmäillyt lähinnä junamatkoilla. Ehkä randomein M-juna -kohtaamiseni tapahtuikin tässä eräänä aamuna, kun piti taas lukea joku syvällinen tarina tekstikirjasta, ja istuuduin lukemaan sitä katsomatta ollenkaan minkänäköisen ihmisen viereen istuin. Suljettuani kirjan vierestäni kuului selkeällä japanilla "eikö tuo ole hirveän vaikeaa tekstiä?" ja kohta käytiin taas keskustelua meikäläisen japanintaidoista. Poskia punotti snadisti.

Ehkä se suurin murheenkryyni on kuitenkin ollut rakas Korea 2, johon otsikkokin liittyy. Kuten aiemminkin oon avautunut, keskusteluharjoituksiin panostaminen on tällä kurssilla ollut aivan olematonta, ja tuntuu kuin maikka vaan olettaisi että osataan puhua, kun eteen lykätään pari ohjailevaa kysymystä täysin mielenkiinnottomista aiheista. Ja kun sitten oon pyytänyt keskustelua avittavaa lisämateriaalia, vastaus on ollut pari otsaryppyä ja "ei".

Noin kuukausi sitten saatiin sitten kuulla, että näillä pienillä 말하기 (mal hagi, 'keskustelu') -sessioilla on ollut koko ajan jokin Suurempi Tavoite, kun maikka paljasti pitävänsä meille keskustelukokeen. Päällimmäinen fiilis oli jotakuinkin Ohmygodno!!!, mut toisaalta koko ajatus tuntui niin absurdilta et päädyin vaan tuijottamaan maikkaa suu auki niinmitäettä-ilme naamallani.

Silloin kun meillä oli japanissa puhekoe, oltiin kielen suhteen jotenkin järkevällä tasolla. Oltiin harjoiteltu, miten ilmaistaan mielipiteitä eri asioista, miten reagoidaan toisen juttuihin ja mitä rakenteita kannattaa puheessa käyttää. Tällöin toisaalta oli myös ihan eri tavalla paineita oman osaamisen suhteen - 30 minuutin juttutuokio kahdestaan maikan kanssa ja keskustelukurssille asetetut tavoitteet pitivät huolen siitä, ettei puhekokeeseen vaan menty harjoittelematta mitään. Tää korean koe oli siinä mielessä hyvin erilainen. Tiesin, etten kuukaudessa oppisi pulputtamaan niitä näitä, joten paineita sujuvan itseilmaisun suhteen ei ollut hippustakaan. Lisäksi helpottavana tekijänä oli se, että 30 minuutin privaattisession sijaan kyseessä olisi vain 20 minuutin ryhmäkoe. Häpeässä kiemurtelu olisi takuulla kivempaa nelisteen kuin kahden kesken maikan kanssa!

Mutta - ne aiheet! Ne helvetin aiheet. Tässä maistiainen siitä, mistä saimme kokeessa höpötellä:


Niin no, kerrohan toki mikä noista järkyttävistä svetareista onkaan kaikkein ihanin ja mikä sopisi kaverille parhaiten. "Minusta sinulle sopisi tuo lehtikuvioinen paita." "Enpä tiedä..." "Sinähän pidät luonnosta, se sopisi sinulle hyvin." "Pidän enemmän tummemmista väreistä." "Musiikin ystäville sopisi varmasti nuottikuvioinen paita." "Minä pidän raidallisista vaatteista." "Niin minäkin."

Ja tätä änkytystä sellanen 10 minuuttia. Toiseksi aiheeksi saatiin 지하철 (jihachol, 'metro') eli meidän tapauksessa ulkoaopeteltu tarina Mikosta ja kadonneesta laukusta (keskustelupotentiaali täysi nolla), ja koska selviydyttiin siitä vähän liian nopeasti, saatiin vielä ekstrakysymyksiä ja niiden päälle vielä uusi puheenaihe - matkailu. Tää viimeinen osio oli ehkä kaikkein järkevin ja oleellisin keskustelumielessä, ja maikkakin yltyi jopa varovaisiin kehuihin. Loppujen lopuksi tästä katastrofista selvittiin yllättävän kivasti, ja vaikka mun usko omiin koreantaitoihini ei nyt suuresti kasvanutkaan, ehkä sitä jopa uskaltautuisi jotain puhumaankin seuraavalla Korean-reissulla (mistä joskus lisää :-)).

Loppuun onkin sopivan teeman merkeissä hyvä lämätä vanhoja Korean-kuvia. Myös joitakin hataria muisteluita niiden ohessa, iloitkaa!


Elokuisen Korean-tripin tein yhdessä Rosan ja Francescon kanssa. R ja F saivat varattua Koreasta halvemmat paluuliput kuin mitä Japanista olisi saanut, joten reissuseura irtosi vain pienellä maanittelulla. Mullahan oli ah-niin-ihana Kilroyn meno-paluu jo takataskussani, joten viiden päivän Korea oli vain pientä ekstraa, ja kuten tuolloin ajattelin, hermolomaa Japanista. Wasedan tarjoama loppuhärdelli aiheutti sellaisen itkuuupumuksen, että tarvitsin totaalisen maisemanvaihdoksen ennen lopullista päätöstä vaihtovuodelleni. Korea oli kiva, halpa, maukas(!!!!) ja hikisen kuuma vaihtoehto. Hikisen kuuma oli kyl Japanissakin, eipä sen puoleen - muistelen edelleen tuota päivää, kun dormista koitti lopullinen häätö ja raahasin laukkujani tilapäiseen säilöön toiselle puolelle Tokiota. Hauskaa lisähupia tuotti +35 asteen paahteen lisäksi myös Rosan temppuileva puhelin ja siitä aiheutuneet yhteydenpito-ongelmat. Se, että lopulta päästiin vikaan mahdolliseen junaan ja turvallisesti kentälle, oli jo pieni ihme.

Yövyttiin kentällä, koska lento lähti melko aikaisin aamusta eikä aikaisimmallakaan junalla olisi välttämättä ehtinyt ajoissa lähtöselvitykseen. Yö oli levoton ja uneton, mutta yhden asian olin kuitenkin oppinut Japanissa: omia tavaroitaan ja arvoesineitään ei tarvitse juuri vahtia. Vaikka pidin toki kapsäkkini lähellä nukkumapaikkaani, en vahtinut niitä silmä kovana tai edes ehdottanut mitään vartiovuoroja. Vessasta palattuani huomasin jättäneeni reppuni auki, ja sisältä pilkotti selvästi muun muassa lompakko. Ja läppäri. Ja passi. Mutta eipä kukaan niitä edes yrittänyt pihistää, koska Japani.

Jep - Japani tekee liian varomattomaksi!

Seuraavana aamuna huomasin olevani yllä olevassa bussissa matkalla kohti hostelliamme, eikä mitään muistikuvia mitä siinä välissä oli ehtinyt tapahtua. Uneton yö ja paahde olivat hauska yhdistelmä.


Hostellin löytymisessä oli pieniä ongelmia, mikä aiheutti ylimääräistä nurinaa porukassamme. Menetetyt yöunet ja tukala kuumuus olivat jo itsessään liikaa, mutta kun siihen lisättiin vielä nälkä ja verensokerin temppuilut, oli kiukkukohtaus lähellä. Mentiin sit ekaan siedettävään näköiseen ruokapaikkaan, joka eteen tuli. Muistan syöneeni saman ketjun paikassa jo helmikuisella reissullani, ja tilasin tälläkin kertaa bibimpapia. Kattelin kuvaa ja kuvausta ja jotenkin niiden perusteella erehdyin luulemaan annosta vegeksi - eihän tossa mainita sanallakaan lihaa...? No, luulin väärin. Annokseen tietämättäni ilmestyneet sianriekaleet vituttivat hetken, mut sentään sain ne siivottua tosta pois. 


Tokion ja Soulin eroja - Tokio on kesäkuumallakin siisti, vaikka haiseekin. 혜화 (Hyehwa) sen sijaan aiheutti siisteysfriikissä Francescossa pientä ahdistusta ja "I miss Japan..." -nurinaa. Mua tää epäsiisteys tavallaan viehätti. Soul on fiilikseltään huomattavasti kaoottisempi ja rennompi kuin Tokio, ja se näkyy katukuvassakin.


Mun freesit ja kauniit matkatoverit!


Metroasemalla.


Mulla oli edellisestä reissusta jäänyt Citypass mukanani, mut R&F sai matkakorttilaitteesta paljon nätimmän kortin! Soulin metro on kyl hullun kätevä - toki Tokiossakin metro on ihan ehdoton kulkuväline, mut linjoja alkaa olla niin paljon ja niin sikin sokin, että tottunutkin julkisissa liikkuja (niinku meitsi) hermostuu.


Korealaista tätimuotia eli kaikilla sama lyhyt permis. Lähdettiin harhailemaan Nandaemuniin, joka on yksi Soulin suosituimmista nähtävyyksistä ja mä en sitten kerta kaikkiaan tajua miksi. Korean oppikirjatkin jaksavat hehkuttaa Nandaemunin ihanan halpoja hintoja ja mahtavia shoppailumahdollisuuksia (koska "kenelläpä olisi tavaratalon hintoihin varaa"), mutta mun mielestäni koko mesta on täynnä lähinnä turhaa krääsää ja rumia rytkyjä en-edes-tiedä-miltä-vuosikymmeneltä. Ja jos sanoinkin tykkääväni pienestä rosoisuudesta ja likaisuudesta, niin tämä kortteli on sen osalta jo liikaa.




Siis HYI.


Välissä oli myös ruokakojuja, joista ei täysin vatsoin jaksettu kuitenkaan ostaa mitään.


...paitsi vesimeloneja.



Seuraavaksi lähdettiin kävelemään Myeongdongiin päin, koska herkkuhammasta alkoi kolottaa. Myeondong on kivaa aluetta, koska shoppailupaikkojen lisäksi alueella on paljon pieniä kahviloita ja ravintoloita.


Aw, muinainen esine! Tiedä sitä sitten, miten paljon korealaiset käyttävät puhelinkoppia... Samsungin luvatussa maassa joka toisella tuntuu olevan jättikokoinen älypuhelin, ja wifi-verkkojakin tarjoillaan ympäri kaupunkia. Japanilla olisi jälkimmäisestä paljon, paljon opittavaa - mä pystyin puhelittomana pitämään iPodin (!!) avulla yhteyttä kavereihin, mikä ei olisi ikinä, ikinä onnistunut Japanissa. Ehkä Tokion Omotesandoussa tai jossain odottamattomassa pikkukylän wifi-spotissa, mutta muuten - hah hah.



Patsaiden kasvonpiirteet olivat tietysti aasialaiset. Muuten tosi eurooppalainen väkerrelmä.


Jet_lag_kuva. T: kalkkilaivan kapteeni, c'est moi




Myeongdongissa, alkoi jo tulla vähän pimeä. Ja jäätelönhimo kasvoi.


Joten - mentiin jätskille.


Ja oltiin väsyneitä. Kun katon tätä kuvaa, en kaipaa yhtään punaista tukkaani. Tota pituutta kyllä, mutta muuten en.



Torireissu ja Myeongdongin ihmisvilinä olivat väsyneelle seurueellemme tarpeeksi - oli ehdittävä ajoissa nukkumaan, jotta jaksettaisiin matkustaa bussissa seuraavana päivänä! Niitä kuvia sit joskus taas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti