sunnuntai 21. syyskuuta 2014

"You'll give up"

Pahoittelut hiljaisuudesta. Kuluneet viikot ovat olleet aika stressintäyteisiä (tuleeko enää kenellekään yllätyksenä) ja kaikki energiani on kulunut työpaikalla tappelemiseen. Joo, tappelemiseen. Urani gangnamilaisessa aktiivikeskuksessa on käynnistynyt lievästi sanottuna tahmeasti, ja vaikka jaankin työpaikkani ja sen ongelmat kahden muun tytön kanssa, on vime viikot ollut käynnissä jotakuinkin yhden naisen sota Korean ICYE:tä vastaan.

Vapaaehtoistöitä hakiessani täytin aika monta lomaketta ja kirjoitin useamman kerran samat litaniat siitä, mitä työpaikaltani haluan ja millaista työtä etsin. Oon aktiivinen ja luova ihminen, joten totta kai halusin osaamistani ja näitä kiinnostuksen kohteitani vastaavia tehtäviä. Paikka, joka mulle valittiin, ilmoittaa työpaikkaprofiilissaan tehtäviä riittävän mm. askartelun, piirtämisen, urheilun ja tarinankerronnan saralla, ja vapaaehtoiselta kerrotaan odotettavan mm. aktiivisuutta ja valmiutta opetella nopeasti koreaa.

Hm, joo. Paitsi että kuten syyskuun ensimmäisestä postauksesta jo aavistaa saattoi, kolmiviikkoisesta työrupeamasta leijonanosa on ollut toimistossa kykkimistä tai muuten vain tyhjänpanttina istuskelua. Aamuisin on sentään aina jotakin ohjelmaa, mutta sekin englannintunteja, joissa mun tehtävänä on ollut toistaiseksi "avustaa" natiivia englanninkielistä opettajaa eli pahimmillaan vaan istua paikallani ja jakaa kirjat skideille. Koreaa ei noilla tunneilla ole tarkoitus puhua, enkä muutenkaan koe oppivani täkäläisestä kulttuurista mitään pitämällä tuntia yhdessä jonkun kanadalaisen hepun kanssa. Täällä pidempään olleiden vapaaehtoisten tarinoiden perusteella meno ei kärsivällisesti odottamalla muutu välttämättä miksikään, joten – yllättävää eli ei – hermostuin jo ensimmäisellä viikolla ja yritin epätoivoisesti keskustella työpaikan kontaktihenkilöiden kanssa työnkuvastani ja saada jotain tekemistä.

Koko keskustelu oli aivan turha, eikä näiden kollegojen heikohko englanti auttanut asiaa. Lisäksi ärsytti näiden tapa laittaa about kaikki mun tietämättömyyden, kulttuurierojen tai kielitaidottomuuden piikkiin. Että ei me voida sulle mitään kunnon tehtäviä antaa, kun et tiedä meidän lafkasta mitään etkä osaa puhua koreaa. Kysyin, et miten olisi että esittelisitte työpaikkanne ja kertoisitte tarkemmin, mitä mun on tarkoitus milloinkin tehdä – eikä vaan, että sanotte että mene tuonne ja istu. Ja ehkä oppisin koreaa, jos en olisi vain englannintunneilla jenkkien tai kanukkien kanssa. Ei meillä oo semmoseen aikaa. Miksi sitten otatte vapaaehtoisia, jos teillä ei selvästi ole meille tekemistä tai tarvetta? Miten niin ei ole tekemistä? No, mitä tää istuskelu sitten on? Jos näytät meille mitä osaat ja teet ahkerasti töitä, voidaan puolen vuoden kuluttua katsoa tilannetta uudelleen. Joopa joo... näytän taitoni toimistossa kykkimällä?

Ehkä kaikkein nöyryyttävintä on ollut se, että esim. noilla mainituilla englannintunneilla niillä Oikeilla Opettajilla ei oo ollut ilmeisesti mitään käryä siitä, että meidän on tarkoitus avustaa niitä. Varsinkin parilla ekalla viikolla reaktiot olivat usein lajia mitä sä täällä taas teet, mikä ei varsinaisesti nostanut mun mielialaa tai saanut mua kokemaan rooliani tärkeäksi. Parilla kerralla en oo vaan henkisesti jaksanut mennä koko tunnille, kun olo on ollut kertakaikkiaan niin turha ja naurettava.

Vertaistuen puute on myös aiheuttanut stressiä. Vaikka jaankin työpaikkani kahden muun tytön kanssa, ei niitä oo selvästikään haitannut töiden puute yhtä lailla kuin mua. Oon myös välillä tuntenut oloni vähän yksinäiseksi, sillä molemmat ovat saksankielisiä ja varsinkin alussa vähän turhankin innokkaita puhumaan keskenään äidinkieltään siitä huolimatta että mäkin olen ollut paikalla. Oon lukenut saksaa aikoinaan 10 vuotta ja huomannut täällä passiivisen osaamiseni olevan ihan kohtuullisen hyvällä kantilla (pystyn seuraamaan keskusteluja ihan ok, mutta mitään en kyllä osaa itse sanoa), mutta kyse ei olekaan siitä vaan toisten huomioon ottamisesta. Ei mekään Rosan kanssa pälätetä suomea muiden seurassa. Onneksi tää ongelma on helpottanut viime aikoina ilman, että oon joutunut asiasta mitään huomauttamaan. Eilen huomasin, miten asuntolamme saksalaiset jäivät puhumaan keskenään englantia vaikka en ollut edes samassa huoneessa. Haha.

Otsikon lauseen totesi ranskalainen toveri, kun ilmoitin jatkavani taistelua, vaikka se tarkoittaisi satojen mailien kirjoittamista ja niin paikallisjärjestön kuin kansainvälistenkin tahojen jatkuvaa häiriköintiä. Oon tosiaan ollut turhauttavan työtilanteen tiimoilta yhteydessä paikallisjärjestöön ja Suomenkin päähän. Tiedä siitä luovuttamisesta kuitenkaan – aktiivinen kommunikointini paikallisjärjestön kontaktihenkilömme kanssa on vihdoin ehkä tuottamassa jotakin hedelmää, sillä ilmeisesti meille olisi ainakin tarkoitus järjestää enemmän tekemistä. Ja kuluneella viikolla oon myös päässyt vihdoin avustamaan esimerkiksi liikunnantunteja, joissa kielenä ei ole ollut englanti vaan korea. Jes. En vielä tiedä, mitä tulevalta voi odottaa, mutta yritän seurailla tilannetta muutaman viikon ainakin. Jos olo on yhtä naurettava ja turhautunut parin kuukauden päästä, yritän vaihtaa työpaikkaa.

Positiivisena asiana mainittakoon kuitenkin, että lasten kanssa työskentely on ihan yllättävän kivaa! En oo siis perinteisessä mielessä mitenkään lapsirakas ihminen – omia en hyvin suurella todennäköisyydellä halua enkä oo ensimmäisenä jonossa lässyttämässä toisten lapsille. Mut vaikka työpaikan aikuiset eivät ehkä olekaan toivottaneet mua lämpimästi tervetulleiksi, lapset on mun perässä antamassa ylävitosia, halailemassa ja aina iloisesti tervehtimässä.

Nämä iloiset hymyt kuitenkin hyytyvät heti, kun korealaiset opettajat pääsevät tositoimiin. Huolimatta siitä, että suuri osa ton keskuksen skideistä ei ole edes kouluikäisiä, opiskeluun suhtaudutaan tosi vakavasti. Futistunnilla opin, että jalkapallo on hyvin vakava asia (puutteellinen koreantaito vaivaa edelleen, mutta tämän verran jäi mullakin mieleen!) ja pienestäkin niskuroinnista rangaistaan ruumiillisesti (luunapit ja viivottimella läpsiminen arkipäivää) ja raivoamalla pää punaisena. Käy sääliksi. En ehkä ihan arvostanut sitä, kun sama liikunnanmaikka tylytti lapsia vetoamalla muhun. Emma-seonsaengnim (Emma-opettaja) on tullut tänne Suomesta asti ja te vaan pelleilette. Miettikää, minkälaisen kuvan annatte Koreasta. Hävetkää. Ja sama lapsikatras, joka oli 45 minuuttia aiemmin hymyillyt ja nauranut poistui liikuntasalista itku kurkussa.
Näistä kulttuurieroista tekisi mieli kirjoitella pidemminkin, mutta myöhemmin. Nyt on unien aika! Tähän loppuun kuitenkin pari kuvaa viime viikoilta.

Mun lenkkimaisema, jota oon täällä jo aiemminkin esitellyt. :) Näyttää kivalta, haisee pahalta.
Namsangol Hanok Village (남산골한옥마을), jossa piipahdettiin chuseokin aikoihin. Paikalla tajuton määrä ihmisiä ja lämpöä vähän liikaa. Oli pakko päästä sisätiloihin, joten mentiin kuuntelemaan (koreankielistä!) luentoa/oppituntia sanonnoista. Oli mahtavaa tajuta ymmärtävänsä jotain. Olispa mulla täällä luentoja!
Katolla kasvoi kurpitsa!
Olkinarun tekoa.
Patbingsua kylävisiitin päätteeksi. Tuli ehkä bingsu-kiintiö hetkeksi täyteen.
Chuseokin aikoihin käytiin myös Donggureungin kuninkaallisilla haudoilla Clairen ja Jacquelinen kanssa. Paikka oli tosi nätti, vehreä ja raikas. Soulin tunkkaista ilmaa pari viikkoa haisteltuani aloin jo tosissani kaivata metsän tuoksua. Alueella oli paljon perheitä piknikillä chuseokin kunniaksi.
Ötököitä: check.
Lisää ötököitä: check.
Oikeassa nurkassa näkyvä polku on tarkoitettu vain hengille, mutta mitäpä lapset siitä leikiltään välittäisivät. Tai aikuisetkaan – kylttien kehotuksista huolimatta jengi käveli noilla teillä miten huvitti. 
Haudoille oli aikamoiset nousut. Oli ihan sairaan kuuma päivä taas vaihteeksi, ja veden loputtua loppui mun kipuamisetkin.

Kotimatkalla Claire halusi lähteä seikkailemaan ja kokeilla toisenlaista reittiä kotiin – sillä seurauksella, että harhailtiin jotakuinkin tunti meidän kotivuorella. Ihan hyvät näkymät sieltä kuitenkin oli, eipä sillä. Vaikka 45 asteen nousu joka päivä ei olekaan mitään herkkua, ainakin jotkin lihakset tuntuvat säilyneen.

4 kommenttia:

  1. Tosi kiva kuulla, että ainakin mahdollisesti sun valituksella olis tulevaisuudessa jotain vaikutusta. Ja lapset voi olla tosi nastoja. Varmaan viel hauskempaa sit, kun opit kieltä lisää. Lapset kun ei paljon välitä kielivirheistä. Mitä toi bingsu on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos ei vaikutusta ton kyseenomaisen mestan toimintaan, niin ainakin mun työhöni ilmeisesti. Seuraillaan tilanteen kehittymistä.

      Bingsu on se jäähilejälkkäri, wikipedia valaisee paremmin.

      Poista
  2. Mä näin sut tänään! Liukuportaissa kun olit tulossa metroasemalta ulos, muistaakseni Jonggak-asemalla. Tosi ikävä kuulla, että sulla on työ mennyt lähinnä taisteluksi, mutta mahtavaa, että sulla on energiaa laittaa kampoihin. Mulla on lyhyestä kesälomastani enää viikko jäljellä Soulia, enkä mä halua lähteä täältä pois! Jään siis kaihoisasti lukemaan taas sun juttuja.

    T. Se koreaboo jälleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kreisii! Haha, hyvin bongattu – siellähän mä tänään kävin pyörähtämässä työpäivän päätteeksi. Soul on kyllä hiton pieni paikka, kun sain jo kerran aiemmin tässä vastaavan ”ai säkin oot Soulissa” –henkisen viestin toisaalla.

      Työtilanne näyttää muuttuvan ainakin jossain kohtaa, joten avoimin mielin eteenpäin. Ainakin nyt tuntuu siltä, ettei tää mun taistelu oo ollut ihan turhaa. :)

      Nauti vikasta viikosta! Kävin kurkkaamassa sun matkablogia, kivoja kuvia siellä ainakin, hauska nähdä tuttuja huudeja toisten näkövinkkelistä. Ja kyl tänne aina takasin pääsee, ei kun lentotarjouksia kyttäämään~ ^^

      Poista