maanantai 24. marraskuuta 2014

잠시 후 도착버스는 471번 버스입니다.

Tiedättekö sen tunteen, kun on ensin kirjoittanut tunnin ajan pitkää tekstiä, ja sitten se teksti katoaakin yhdessä hetkessä saavuttamattomiin? Jep, kiitos työpaikan surkean (nykyään täysin olemattoman) netin ja Evernoten sekoilun, jo kertaalleen kirjoittamani blogiteksti hävisi kuin pieru Saharaan. Yritetäänpä muistella, mitä asiaa mulla nyt olikaan.

Otsikon kuulutuksen (Bussi nro 471 saapuu hetken kuluttua) oon saanut viime viikkojen aikana kuulla tuskallisen monta kertaa. Viitisen kertaa oon nyt lekurilla ravannut, mutta vieläkään mun unettomuudelle ei ole löytynyt täydellistä selitystä. Ilmeisesti mulla on ainakin kilpirauhasissa joku bugi – nice – mutta tälle ei haluttu vielä tehdä mitään, kunhan seuraillaan tilannetta uudestaan kuukauden sisällä. Kaikkein hämmentävintä näissä uniongelmissa on niiden yllättävyys: nukuin reilun viikon kuin tukki, sitten iski taas viisi levotonta yötä (joskaan ei ollenkaan niin pahaa kuin aikaisemmin), ja nyt oon taas hetken ollut ihan fine. 

Viime kerralla päätin kuitenkin hoitaa yhden toisen kriisitekijän pois alta ja marssia ihotautilääkärin pakeille, koska a) täällä erikoislääkärille pääsee älyttömän nopeasti. Sain varattua ajan samalle päivälle aivan toisen lääkärin kautta. Suomessa moisesta voisin vaan haaveilla. b) Googleteltuani muiden kokemuksia tajusin, miten paljon löyhemmin täällä määrätään vahvojakin lääkkeitä. Ei e-pillereiden tuputtamista, ei jonninjoutavia voiteita tai niitä iänikuisia antibiootteja. c) No, oispahan ees yksi stressitekijä pois tästä kaikesta! Kallista tää lääkärillä käynti kyllä on, pelkästään tohon ihotautilääkäriin meni yli 200 euroa, eikä nää kulut mene varmaan edes ei-akuuttina ongelmana sen vakuutuksen piikkiin. Kaikki lääkärikulut yhteensä alkaa pyöristyä jo tonniin. Toivottavasti jotain tulisi edes takaisin.

Stressin keskellä ollaan ehditty juhlistaa pienimuotoisesti jo toisiakin synttäreitä, kun Debbie täytti vuosia! Kui söpöjä!

Ehdin jo hehkuttaa aluksi korealaisten melko hyvää englannin osaamista, mutta nää lääkärivisiitit ovat kyllä näyttäneet sen karumman puolen. Lääkärit kyllä ovat osanneet englantia yleisesti ottaen ihan hyvin, mutta sairaanhoitajat ovat suoraan sanoen olleet välistä aika kriiseissä, kun oon sanonut etten pysty oireitani mitenkään selittämään koreaksi, vaikka kuullunymmärtäminen vielä ehkä menee. Kyllä näitä asioita paljon mieluummin vatvoisi Suomessa ja suomeksi + YTHS:n hinnoilla, mutta minkäs teet.

No, sitten muita asioita! Pari viikkoa sitten tapahtui jotain yllättävää, kun Saksan ICYE:n edustaja pamahti Koreaan. Meille järjestettiin pieni kriisipalaveri, jossa voitaisiin keskustella paikallisen järjestön ongelmista. Viimeisen kuukauden aikana vapaaehtoisporukkamme on herännyt vaatimaan vastinetta rahoilleen: työpaikkojen kuvaus ei vastaa todellisuutta, paikallisen järjestön käsitys täydestä ylläpidosta ei pitäisi ketään hengissä (se ruoan määrä, mitä meille tarjotaan, on ollut jotain hyvin surullista) eikä kommunikaatio toimi niin kuin pitäisi. Suurin osa täällä olevista vapaaehtoisista haluaisi – tai ainakin halusi alussa – isäntäperheeseen, mutta sellaisia ei edes yritetä kunnolla etsiä.

Joka tapauksessa toi tapaaminen oli ihan mukava ja mielenkiintoinen. Vähän tuntuu, että toi Saksan edustaja oli kuullut musta Suomen ICYE:n kautta etukäteen – kun puhe kääntyi työpaikkoihin, tyyppi kysyi heti ensiksi, että onko täällä muitakin työpaikkaansa tyytymättömiä Emman lisäksi. Ja aika monta kättä nousi ylös, ei mitenkään yllättäen. Sain kuulla, että saisin mahdollisesti kokeilla uutta projektia joulukuussa, mutta oon jotenkin ihan hirveän skeptinen näiden lupausten suhteen. Haluaisin kovasti uskoa ja luottaa Korean ICYE:en, mutta mikään ei tunnu etenevän. Oon jo kaksi kuukautta odotellut tietoa uudesta projektista, mutta mitään ei ole tapahtunut. Toiset ovat töissään tosi kiireisiä ja ovat oppineet lyhyessä ajassa jo ihan hirveästi koreasta ja vapaaehtoistyön iloista. Yksi Briteistä tullut vapaaehtoinen ei juttujensa mukaan puhunut koreaa lainkaan tänne saapuessaan, mutta isäntäperheessä asuminen ja työ sosiaalikeskuksessa ovat muuttaneet kaiken reilussa puolessa vuodessa, ja nykyään korea taipuu tolta jo aika sujuvasti. Ei jaksaisi olla kateellinen, mutta ei voi mitään – itsehän olen kaksi vuotta tuhrannut HY:n turhiin korean kursseihin, ja hyvä kun selviän arkipäivän tilanteista.

Eräs sunnuntainen päiväretki läheiselle vuorelle.

Vuorelta oli aika kivat maisemat!
Lehdetkin olivat vielä nätteinä. On ruskaa vieläkin näkyvissä, mutta valitettavasti suurin osa lehdistä on jo pudonnut.

Viime päivien aktiviteetteihin kuului myös ICYE:n järjestämä pieni leiri, jonne osallistui meidän muutaman vapaaehtoisen lisäksi myös korealaisia, ilm. tulevia vapaaehtoisia ja Jonggakin-toimiston tyyppejä. Mun uniongelmat pilasivat vähän fiilistä (saatana), mutta muuten oli ihan mukava reissu. Tehtiin porukalla hyvää ruokaa, keskusteltiin kulttuurieroista ja katottiin huonoa leffaa. Noi korealaiset tyypit oli vaan jostain syystä ihan hirveän ujoja ja vain pariin-kolmeen noista sai yhtään mitään kontaktia. Jotenkin kuvittelisi, että kansainvälisestä toiminnasta kiinnostuneet tyypit voisivat vähän rohkaistua puhumaan englantia (kun meidätkin kerta oli tonne kutsuttu), mutta suurin osa ei vaivautunut avaamaan suutaan kuin koreaksi. Ihan kivahan oli huomata taas, miten hyvin kuullunymmärtäminen on edes kehittynyt, mutta vähän mälsää, kun ei edes yritetä kommunikoida. Meistä vapaaehtoisista pari kyllä yritti sanoa edes jotain koreaksi.

Lisää näkymiä vuoren huipulta!
Kaukana häämöttävä Namsan torneineen. 


No, näistä kieliturhautumisista johtuen oon kahta kauheammin yrittänyt aktivoitua kielivaihdon saralla ja etsiä uusia tuttavuuksia (väsymyksestä ja voipuneesta olosta huolimatta). Joitakin kivoja ihmisiä oon löytänytkin, mutta kyllä välistä saa aina turhautuakin. Kielivaihtosivuilla väijyy ihan liian paljon miespuolisia ihmisiä, joilla ei ole ihan puhtaat jauhot pussissa. Ärsyttää, kun joutuu koko ajan olemaan varpaillaan ja miettimään, että mitä toi nyt oikeasti musta haluaa. Sitten on ne, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä puhuttavaa ja joiden näkemisen jälkeen on vaan tyhjä ja turhautunut olo. Onneksi oon löytänyt helmejäkin tyyppejä, joihin toivottavasti ehdin tutustua paremmin näiden tulevien yhdeksän kuukauden aikana.

Loppuun vielä näitä ruska-ajan viimeisiä räpsyjä! Oon lähivuorella patikoimisen lisäksi käynyt kurkkaamassa Seoul forestia, joka oli vähän pettymys – pupuista huolimatta. Mikä metsä muka, hä.


Mun lempipuu!
Seoul forest.
Lisää ruskaa ♡
Tuiiii!
Tällanen kasvitieteellinen puutarhakin löytyi "metsästä". Ihme kyllä sisäänpääsy oli ilmainen. 

Perhoshuoneesta. Tää kaveri oli vasta kuoriutumassa. :)

Oli siellä ihan nättejäkin paikkoja.



8 kommenttia:

  1. Laitoin postauksen 9. kuvan itelleni taustakuvaksi, on niin ihanat värit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee! Kyllä näitä värejä alkaakin olla jo ikävä – tätä nykyä ollaan Koreassakin pakkasen puolella ja kauniit lehdet ovat muisto vain.

      Poista
  2. Ihania kuvia! Toivottavasti terveysongelmat kääntyisi parempaan päin pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Pikku hiljaa ollaan menossa parempaan! Nyt on sellainen kutina, että tää fiilis on vähän pysyvämpää sorttia.

      Poista
  3. Siis mitä, oliks siellä marsujakin? Vapaanako noi oli?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ollu vapaana, häkissä olivat. :D sentään.

      Poista
  4. Munkin on ihan pakko vain kommentoida noita sun kuvia! on niin hienoja :)

    VastaaPoista