torstai 30. heinäkuuta 2015

paniikki alkakoon

Puolentoista kuukauden hiljaisuus takana. Vajaat kaksi ja puoli viikkoa Koreaa jäljellä. Vielä reilu kuukausi sitten tuntui siltä, että oon täällä vielä pienen ikuisuuden, mutta pari päivää sitten vilkaisu kalenteriin paljasti totuuden ja nyt a h d i s t a a. Tiedän, etten jää kaipaamaan varsinaisesti Koreaa itsessään* ja oon jo pitkään halunnut päästä hoitamaan lukuisia asioita, joille en voi tehdä täällä yhtään mitään, mut silti tuntuu karulta. Ihminen, jonka kanssa oon ollut tekemisissä liki päivittäin yli kahdeksan kuukautta ja jonka kanssa oon asunut ja hengannut 24/7 kolmen kuukauden ajan, ei kohta ookaan jokapäiväinen osa arkeani, kotikokkini tai lenkkikaverini. Kokemuksesta tiedän, että uusiin tilanteisiin tottuu ja hyvästeistä selviää hengissä, mutta just nyt en haluaisi täältä pois – etenkin, kun parin kuluneen viikon aikana on tapahtunut yllättäviä, kivoja asioita joita en uskonut täällä pääseväni kokemaan.

* Täysissä sielun ja ruumiin voimissa varmasti rakastaisin tätä kaupunkia, mut kuten tiedetään, mä en ole täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Yleisesti ottaen täällä on tosin ollut aika hiljaista. Meidän arki on koostunut pitkälti pitkistä iltakävelyistä, retkistä ympäri Soulia ja sen ulkopuolelle ja paahteen pakoilusta. Oon viime aikoina kiivennyt parillekin vuorelle, käynyt Everlandin huvipuistossa, käväissyt kasinolla, koettanut päästä taas lenkkeilyn makuun (mitä nämä +30 asteen helteet ja kosteus eivät juurikaan auta) ja muuten vaan yrittänyt saada kaiken irti näistä viimeisistä hetkistä. Välillä Soul on tosin näyttänyt masentavat kasvonsa, kun sään puolesta liikutaan joko tuskahelle– tai kolme rankkasadepäivää putkeen –sektoreilla.

Mentiin jokunen aika sitten alkuillasta entisen kotini lähivuorelle, Ansanille, kiipeilemään. Just sopiva pikkulenkki ja helppoudestaan huolimatta huikeat maisemat.
Olin silti ihan hiessä.


Everlandin huvipuistosta. Löydettiin puoliksi sattumalta paikalle eikä edes ehditty kokeilla kovinkaan montaa laitetta, mutta ihan mielenkiintoinen elämys. Voi olla, että testataan Lotte World vielä ennen lähtöäni.
Iltakävelypaikoista Namsan-vuoresta on tullut mun ehdoton lemppari. Kun muutin Idaeen, pyörittiin iltaisin vain lähialueilla, mutta sittemmin ollaan usein ajettu vähän kauemmaksi ja sieltä lähdetty tunnin, parin lenkeille. Yöinen Soul näyttää vuorelta katsottuna utuiselta, rauhalliselta ja tyyneltä, mutta kun vuorelta laskeutuu kaupungin vilinään, valosaaste, kaaos, kiire ja meteli tunkeutuvat reseptoreihin. Vuorella viihtyvät maasta juuri ryömineet kaskaat (ja niitä on paljon, enemmän kuin ikinä näin Japanissa), kissat, kruisailijat ja... niin, prostituoidut. Olin kuullut Korean prostituutiotilanteesta yhtä sun toista ja törmännyt siellä sun täällä maassa lojuviin maksullisten naisten puhelinnumeroihin, mutta ennen Namsanin-iltakävelyjäni en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa: tusinoittain superlaitettuja tyttöjä korkokengissään ja pienissä hepeneissään, seisomassa metsätiellä tunnista toiseen, ilta toisensa jälkeen. Astetta järjestäytyneempää toimintaa taas pääsin ihmettelemään Cheongnyangnin punaisten lyhtyjen alueella, jonka läpi S mut kerran kuljetti. Koko kortteli täynnä pinkkejä lasibokseja, joiden sisällä tylsistyneet naiset näppäilivät älypuhelimiaan alusvaatteisillaan. Lisää prostituutiosta Koreassa voi lukea mm. Eat Your Kimchistä, jossa mäkin aikoinaan kävin sivistämässä itseäni. Kuulostaa aika uskomattomalta, että viidesosa korealaisista miehistä kävisi säännöllisesti maksullisissa naisissa. Siis ei vain satunnaisesti, vaan säännöllisesti.

Aivan oma lukunsa ovat tietysti ns. Bacchus ajummat, viidenkympin ylittäneet naiset jotka näennäisesti myyvät vitamiinijuomia, mutta tosiasiassa itseään – ja alimmillaan vain viidellä eurolla. Näihin en ole koskaan tietoisesti törmännyt, mutta silti aika surullinen ja karu ilmiö. Etenkin maassa, jonka kulttuurissa kunnioitus vanhempia kohtaan on perinteisesti näkynyt kieliopin kiemuroita myöten. Tosiasiassa Koreassa varakkaampi nuori polvi hallitsee vanhaa, joka ei ole päässyt samalla tavalla kehityksen kelkkaan.


Toukokuun loppupuolella (huh, siis jo kaksi kuukautta tästäkin) Rosa tuli käymään Japanista, ja yhtenä päivänä käytiin tsekkaamassa Changdeokgungin palatsi – siis se, jossa olin jo vapaaehtoisporukalla aiemmin käynyt. Tällä kertaa mentiin tosin kurkkaamaan palatsin sisältä löytyvä salainen puutarha, jotta mullekin olisi tarjolla jotakin uutta nähtävää. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että kierroksen tarjoili sama nainen, joka meille palatsia oli elokuussa esitellyt. Tää tyyppi jäi mun mieleeni erityisen hyvin supersarkastisen (jenkillä tavalla) huumorintajunsa ja ei-vois-vähempää-kiinnostaa –henkisen narisevan äänensä ansiosta. Tää opas vaikutti kuitenkin hyvin aiheeseen perehtyneeltä ja fiksulta, joten ihan hauska kombinaatio sinänsä. Ja ehkä itse kukin alkaa kuulostaa elämäänsä kyllästyneeltä, jos saa samaa läppää hokea päivästä toiseen.




Olihan tuolla ihan nättiä. :) Tällaisia vastaavia mestoja vaan näki Japanissa usein ihan ilmaiseksi – salaisesta puutarhasta piti maksaa muistaakseni 8000 wonia.



Jotkut puut täällä näyttävät jopa ruskaisilta, vaikka ovat ihan kesälehdessään. Jos mulla olisi ylimääräistä rahaa, varaisin epäröimättä tänne reissun syksyn keskelle, jotta pääsisin ihastelemaan huippukauniita ruskamaisemia. Suomessakin on toki ruska, mutta ei lähellekään niin kirkas ja kaunis.



Rosan vierailun loppupuolella nähtiin vielä kerran, tällä kertaa Idaessa. Idaesta löytyy kahvila nimeltä TABLE A, jossa voi herkkuja nauttiessaan paijailla kissoja. Perinteinen kissakahvila sisäänpääsymaksuineen tämä ei siis ole, vaan nimenomaan kissat tulevat kaupan päälle. Yllä oleva tyyppi oli tosi sosiaalinen ja tuli meitä monta kertaa ihmettelemään. On aika uskomatonta, että nää kahvilat on vihdoin tulleet Suomeenkin – sinne byrokratian ja säännösten paratiisiin.


Jos vain olisin saanut läppärini aiemmin korjattua, olisin ehdottomasti käynyt kahvilassa useammin ihan vain hengailemassa ja työskentelemässä. Kahvilassa on parvihenkinen yläkerta, jossa varmasti jaksaisi rentoutua pidempäänkin.

Aivan, jo viime vuoden elokuusta asti mustana olleen mäkkini näyttö näki jälleen valon, kun S etsi koneelleni sopivan korjaajan. Oon ollut aika stressaantunut koneeni tulevaisuudesta koko vuoden, vaikka lisänäyttöä käyttämällä oonkin selvinnyt ihan kohtuullisesti. Eniten on pelottanut korjausprosessin hinta – kun aikoinaan yritin etsiä tietoa siitä, mitä mäkkinäytön korjaus maksaisi, ruutuun pamahti komeita lukuja aina 500 euron ja 800 euron väliltä. Näyttö hajosi vain reilun kahden vuoden käytön jälkeen, ja omenoiden hinnathan tiedetään. En oo taloudellisesti ihan siinä tilanteessa, että pystyisin maksamaan tollaisia lukuja pelkästä korjauksesta, saatika ostamaan täysin uutta laitetta.

Yritettiin kerran käydä tiedustelemassa korjauksen hintaa kotikadun Apple-liikkeestä, mutta sielläkin fiksauksesta pyydettiin jopa 600 tuhatta wonia. Ei kuitenkaan luovutettu, ja hyvä niin, sillä lopulta onni suosi: Hongdaesta löytyi lopulta Applen koneille erikoistunut korjausliike, jossa koneeni saataisiin kuntoon 80% varmuudella noin 230 euron maksua vastaan. Jos näyttöä ei pystyttäisi korjaamaan, en joutuisi maksamaan mitään. Ihan hyvä diili. Ja eilen, vihdoin, sain koneeni ehjänä takaisin. Jossain asioissa mulla on siis hyvää tuuria. Sekä siinä, että pääsin näinkin halvalla, että siinä, että joku pyyteettömästi jaksaa hoitaa mun loputtomia asioitani – yksin en olisi varmaan saanut mitään aikaiseksi.


Ollaan välillä myös kunnostauduttu mässäilyssä. S:n mielestä en oo kaksinen kokki (kokkailuintoni laski aikoinaan Japanissakin pakkasen puolelle – taidan vaan kaivata liikaa tuttuja aineksia), mut köyhistä ritareista oon saanut täydet pisteet.

Katotaan, ehdinkö vielä päivittää ennen Suomeen paluutani. Nyt keskityn ottamaan ilon irti viimeisistä hetkistä parhaani mukaan. Tsempit ovat siis tarpeen!

3 kommenttia:

  1. Hahaa, mullakin lähtöön on nyt sellaiset nelisen viikkoa aikaa... joka toinen päivä ajattelen että voi kun pääsisikin jo takaisin Suomeen, ja sitten taas välistä näen painajaisia siitä ja helpotun kun huomaan olevani täällä vielä :D Nää Kioton pikkuhiljaa 40 astetta lähentelevät kosteat helteet ei kans ehkä oo ihan se mun suosikki-ilmasto, mutta mitä nyt oon kuullut niin Suomessa se vasta ankea "kesä" on ollutkin, että ehkä näistäkin säistä pitää nyt yrittää nauttia? Kouluhommat sain just hetki sitten aikalailla purkkiin, että tästedes ei tarvitse aivojakaan millään kokeilla ja esseillä ja luennoilla rasittaa, niin ehkä tästä kuumuudestakin oppii tykkäämään :D Elättelen toivoa.

    Kaskaista muuten mainittakoon, että mulla kyllä välillä menee hermot niitten riehumiseen täällä. Ainakin just tähän kampukselle (missä siis asunkin) niitä on pesiytynyt sellaiset määrät, että korvissa soi. Ihan uskomattomat desibelit niistä lähtee, pakko nauhottaa joku päivä että voin todistaa!! :D

    Mitäs Suomessa, onko gradusemma edessä? Mulla nääs on. Kauhistuttaa sekin, ja pari muutakin opintojuttua. Mutta sentään jossain mullakin käynyt tuuri, että asuntoasiat järjestyi edes!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, äläpä. Oon ollut varmaan kohta kolme-neljä kuukautta kiikun kaakun sen suhteen, haluanko jäädä tänne vai en, mut loppujen lopuksi oon tyytyväinen että päätin jäädä loppuun asti. Eniten stressaa se, että kotiinpaluun jälkeen on vaan joku pari viikkoa aikaa hoidella asioita, ja sit pitääkin jo alkaa innolla opiskella. Gradusemmaanhan munkin pitäisi itseni raahata – voishan sitä edes joskus yrittää valmistua. Vaikka mulla on jonkinlainen aihe/teema mielessä, en oo työstänyt sitä ollenkaan ja kun on noi kaikki muutkin kriisit niin en tiedä mitä tästä tulee. Mut onneks toi ei sentään ala ihan heti. :U

      40 astetta, ei saatana! Mä oon kyl sen verran siperiageeninen et noi noin 10-20 astetta missä Helsingissä on pyöritty sopisi mulle ihan mainiosti, mut kuumuutta en vaan jaksa. En nauttinut näistä keleistä kolme vuotta sitten, en kaks vuotta sitten, en vuosi sitten… enkä nauti nytkään. Onneks Korea on ees vähän viileempi kuin eteläinen Japani ja yli 30 asteen päivät on harvinaisempia. Mut jos jaksaa raahata itsensä veden lähelle, saa nauttia yleensä jonkinlaisesta tuulenvireestä = win.

      Kaskaat on ärsyttäviä (oon kaivanut korvatulpat esiin taas pitkän tauon jälkeen), mut niillä on toisaalta myös mulle tosi iso symbolinen merkitys. Kun menin Japaniin, kaskaat huusi. Kun seuraavana vuonna kaskaat aloittivat taas konserttinsa, tiesin että pian on aika lähteä. Sama juttu tälläkin kertaa. Kirsikankukat ei herätä mussa lainkaan samanlaisia fiiliksiä, vaikka ne nimenomaan on just vaikka Japanissa ajallisesti merkityksellisiä koulujen alun, valmistumisien ym. takia. Tää nyt on tällanen henkilökohtainen läppä, jonka varmaan moni muukin vaihtari varmaan voi tunnustaa.

      Poista
    2. Mä oon Suomessa "vasta" 29.8. eli ihan kohta, mutta opintojen jatkumiseen nähden aika vittumaisen myöhään :D Hullu kun oon niin aloitan uuden sivuaineen, jonka luennot alkaa syyskyyn 4. päivä. Eli mulla on joku puolikas viikko aikaa hengata vissiin porukoitten luona Jyväskylässä ja sitten muuttaa takas Helsinkiin. Kämppä onneksi on jo, vuokraakin iloisesti makselen jo elokuulta... onneks ei oo kallis :) Ja onneks semmat sentään alkaa vasta vähän myöhemmin. Mutta on mulla kai aika tiukat 1,5 - 2 vuotta tulossa, saan tosin kiittää siitä vain itseäni, mitäs olen lusmuillut. Jos sitä joskus sit valmistuiskin, mut mikäs kiire tässä kun opintotukia ja -aikaa on vielä jonkin verran jäljellä. Kaikki käytetään!!

      Ja oon tässä todennut että näistä säistä nauttii eniten silloin kun kököttää turvallisesti ilmastointilaitteen hellässä huomassa. Huh, oon niin poikki! Nyt on loma ja kaikkee, mutta ei jaksa kyllä mitään lähiseutumatkailua / päiväreissuja kummempaa, ja niitäkin aika vähän. Toi Biwako kyllä houkuttelee, kerran jo kävin uimassa ja se oli sentään aika jees :D Tässä jo ihailen Forecan ennusteita joitten mukaan säätilat laskis taas lähemmäs 30 astetta. ei saatana tosiaan... ~40 ei sovi mulle. Kyllä tän jälkeen varmaan osaa sateista ja koleaa Helsinkiäkin vähän arvostaa!

      Poista