keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

takaiskuja

Seminaarityön palautukseen on vähän reilu viikko. Vähän vielä pitää tsempata, mutta eiköhän se valmiiksi tule.

Mutta.....

Valitettavasti ihmissuhderintamalta mulla on vähän huonompaa kerrottavaa. Yrityksistä huolimatta mun ja S:n juttu päättyi lopulta eroon. Oon ollut vähän epäluuloinen koko juttua kohtaan siitä lähtien, kun lupaukset Suomen-visiiteistä alkoivat kuihtua. Tyyppi lähetti lokakuussa tänne tavaroitaan, mutta siitä huolimatta kaikki puheet alkoivat pyöriä Saksassa. Vajaa pari kuukautta sitten puhuttiin siitä, miten S voisi tulla tänne kesällä, mut jossain vaiheessa tajusin itekin ettei tota hirveesti inspaa tänne tuleminen. Tai mun näkeminen ylipäätään, vaikka sain tosi ristiriitaisia signaaleja koko kevään. Ihan viimeisinä aikoina toi vielä spämmäsi mua päivittäin snapchatin kissafiltterikuvilla (31-vuotias mies! ;)) ja kehui miten kivalta näytän blaa blaa, mut sit yhtäkkiä tyyppi viileni täysin ja sanoi ettei tunne enää mua kohtaan samoin. Ja no, tällä kertaa tajusin mäkin ettei tästä vaan enää tule mitään eikä paluuta noihin Korean aikoihin tule koskaan olemaan, sad but true.

Oon avautunut täällä joistain meidän kinasteluista, mutta kaikkein vaikeimmat yksityiskohdat oon suosiolla jättänyt blogista pois. Kuten jo ensimmäisistä S:ää koskevista postauksista pystyi ehkä päättelemään, meillä tuli jo heti ensimmäisen kuukauden aikana nahistelua vaikka mistä. Se oli aivan käsittämätön yhdistelmä, mitä en oo ikinä elämässäni kokenut. Olin marraskuun lopulla käynyt ihan pohjalla, sit yhtäkkiä tapasin ton, ihastuin ihan järjettömän pahasti (ja tunne oli kyllä molemminpuolinen) vaikka meillä tuli sanaharkkaa varsinkin alussa ihan tyhmimmistä asioista. Kuukauden tuntemisen jälkeen karattiin Pocheoniin viettämään joulua yhdessä, nähtiin mun työtauon aikana miltei joka päivä ja koettiin yhdessä vaikka mitä, mut draamalta ei vältytty oikein koskaan. Ekat piikit koski luonnollisesti kasvissyöntiä, minkä suhteen jopa suostuin joustamaan välillä loppua kohden.

Iso osa jutuista meni ihan kulttuurierojen piikkiin. Puolentoista vuoden jälkeen oon tajunnut, et jenkit on totta vie vähän perinteisempiä mitä tulee naisen ja miehen väliseen tasa-arvoon. Epäreilua tietysti yleistää yli 300 miljoonan ihmisen populaa, mut hyviä heittoja ton suusta oli mm. se, miten naisen ulkonäkö heijastelee suoraan miehen statusta ja että kukaan mies ei halua määräilevää naista vaan alistuvan. Ja totta kai silläkin oli merkitystä, että tyyppi oli kasvanut korealaisen yksinhuoltajaäidin ja siskon kanssa, joista kumpikin on käynyt veitsen alla ja muutenkin kiinnittänyt erityisen paljon huomiota ulkonäköönsä. Plus se, millaisissa piireissä S oli aikoinaan Jenkeissä pyörinyt. Oon tiedostanut meidän erilaiset taustat alusta lähtien, mut ei se koskaan haitannut mua. Päin vastoin oli kiinnostavaa kuulla ihan toisenlaisesta elämästä ja arvoista. Onnistuttiin molemmat vaikuttamaan toisiimme tällä saralla. Suomalaisen kanssa tulisi varmaan jossain vaiheessa esille joku etäinen tuttu tai yhteisiä muistoja tietyiltä ikäjaksoilta. S tuli ihan eri maailmasta, ja kaikki oli aina yllättävää. Toisaalta meillä molempia yhdisti se, että oltiin asuttu parikin kertaa ulkomailla eikä kumpikaan koettu Koreassa olevamme ihan kotonamme.

Silti. Yksi iso, hiertävä juttu meidän suhteessa oli tietysti se, ettei S uskonut mulla olevan terveydessä mitään vikaa. Kun tavattiin, mulla oli todella paha uniongelma, mutta S ei ikinä oikein sisäistänyt sitä. Tyyppi aina väitti, että kyl sä nukahdat vaikka saatoin joinakin öinä pyöriä tuntikausia. Sit kun kevään lopussa alkoi nää muut helvetilliset oireet, niitäkään toi ei uskonut vaan on väittänyt esim. mun iho-ongelmien johtuvan huonosta hygieniasta. Kun sanoin, että kampaaja ei suostunut vaalentamaan tukkaani sen huonon kunnon vuoksi, mun olisi pitänyt pyytää rahat takaisin ja vaatia värjäystä. Kesällä tapeltiin useammankin kerran siitä, mitä mun olisi pitänyt pukea päälle, ja S heitti jätesäkkiin kledjuja, jotka eivät sen silmää miellyttäneet.

Kesällä S alkoi huomautella jossain vaiheessa mun painosta. Mä en ees syö mitenkään erityisen paljon, mutta parin pizzaillan jälkeen tuntui kuin helvetti olisi ollut irti. Erehdyin syömään pizzani nopeammin kuin toi, mikä oli tietysti tosi ällöttävää. S roudasi mut yhtenä päivänä jonnekin klinikalle ja yritti saada mua ostamaan jotain dieettinappuloita. Kuulemma hillitsisivät mun suunnatonta ruokahalua. Loppujen lopuksi onnistuin vakuuttamaan, että mun turvotus kyllä lähtisi Suomessa (niin kuin kävikin), mutta en silti voinut olla tuntematta huonoa oloa noista kommenteista. Sama valitus mun oletetusta lihoamisesta alkoi nyt tänä keväänä, vaikka oon kuihtunut ihan olemattomiin. Mulla ei ole mitään syömishäiriöhistoriaa ja toivon, ettei kukaan pro ana saa mitään hölmöjä ideoita näistä jutuista, mut oon ollu suurimman osan elämästäni alipainoinen ja Suomeen paluun jälkeen oon laihtunut yrittämättä joku 6-7 kiloa. Ja siitä huolimatta toi saattoi kommentoida, että voisin olla sirompikin. Aika moni kaveri on ihan ymmärrettävästi ollut vähän huolissaan ja vihjaillut jotain henkisestä väkivallasta, mut mä oon alusta asti vaan tottunut näihin kommentteihin.

Aina välillä mietin myös, oliko yhteiselo kesällä kaikkein paras idea. Ookoo, syy tohon yhteisasumiseen oli se, etten vaan kokenut tota vapaaehtoistyötä mielekkääksi enkä ehkä olisi pystynyt taistelemaan loppuun asti. Mut siinä missä ennen nähtiin aina kun haluttiin, yhdessä asuessa oltiin keskenämme samassa huoneessa lähes koko ajan, haluttiin tai ei. Ennen yhteenmuuttoa hetket S:n kanssa oli parasta pakoa turhauttavasta arjesta, mut sitten niistä tuli osa sitä arkea.

Näitä juttuja lukiessa tulee varmaan itse kullekin mieleen, et mitä helvettiä mä oon tällaisessa suhteessa roikkunut ja kiusannut itseäni. Mut sillon kun meillä oli kivaa, meillä oli oikeasti ihan helvetin kivaa. En oo ikinä ollut noin spontaanin ihmisen kanssa ja lähtenyt ekoilla treffeillä jonnekin Soulin lähikaupunkiin ajelulle keskellä yötä. Ollaan tehty yhdessä ihan uskomattomia juttuja ja oon saanut kokea Koreassa asioita, joita ihan jokaiselle ei tulisi vastaan. Totta kai oon tällaisista asioista kiitollinen ja toivonut salaa, että näitä hetkiä tulisi aina lisää. Koko vuosi olisi varmaan mennyt ihan eri tavalla, jos me ei oltaisi tavattu. Lienee kuitenkin tosiasia, ettei tässä suhteessa ole tässä elämäntilanteessa järkeä, koska mun täytyy keskittyä itseni kuntoon saamiseen ja toinen osapuoli haluaa nähdä, mitä elämä Saksassa tuo tullessaan. You and me against Korea tuli ja meni. 

2 kommenttia:

  1. Ihanaa, että yhä kirjoitat kuulumisistasi! Pystyn samaistumaan jotenkin noihin teidän välisiin erimielisyyksiin ja erilaisuuteen ylipäätänsäkin. Olen tällä hetkellä vaihdossa Kiinassa ja huonekaverini viimeiset 4 kuukautta on ollut juurikin Amerikassa syntynyt&kasvanut korealainen.

    Tsemppiä vain jatkon kanssa, koulu varmasti rullaa omalla painollaan. Toivottavasti saat myös kaipaamaasi apua vaivoihisi : )

    T. Anonyymi, joka kerran kertoi korealaisesta ex-poikkiksesta, joka ei tahtonut että kuljen takki auki ulkona tai muotoilen kulmakarvani :p

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, katotaan miten kauan tää kirjoitteluinto kestää. En neljä vuotta sitten ihan kuvitellut, että mulla olisi asiaa vielä vuonna 2016. 😅 Toisaalta kolme vuotta sitten Japanista palatessani en vielä tiennyt, että olisin vuoden päästä lähdössä Koreaan, joten: never know. Toivon mukaan saisin kirjoitella taas joskus jostain muualta ja vähän paremmissa tunnelmissa.

      Ja joo, hah! Koreanamerikkalaiset on kyllä ihan oma keissinsä. Ne mitä mä oon tavannut on vaan niin jenkkejä, että unohdin jopa ton poikakaverin kohdalla välillä et se on aasialainen ja että pinnan alla kytee kuitenkin sellanen ”azn pride”. Mut toisaalta erimielisyyksistä huolimatta se oli aika kiinnostava kombo. Oon täällä blogissa (ja sitä enemmän IRL) monesti todennut, etten tunne erityistä vetoa itäaasialaisiin miehiin ja silloin Korean-visiitin alussa kun jotkut kielivaihtotoverit yritti vähän iskeä, en lämmennyt ollenkaan (saatika vaihdon aikana Japanissa). Mut tää suhde nyt varmaan viimeistään osoitti, ettei mulle kyse oo siitä ulkonäöstä vaan jostain ihan muusta.

      Aaa ja joo, muistankin sut. :) Kiitos tsempeistä ja kommentista!

      Poista